Tänä vuonna olen löytänyt toivon palasia mitä pienimmistä hetkistä. En ole löytänyt niitä yksin mietiskellessä vaan toisten ihmisten kanssa jaetuista hetkistä. Osa on ollut läheisiä, osa tuntemattomia. Ehkä olen itse auennut ihmisenä hieman enemmän, sillä olen tuntenut toisten ihmisten lämmön paljon selkeämpinä aaltoina ja virtauksina kuin vielä koskaan ennen. Tälläkin hetkellä eniten toivoa minulle antaa, että ihan pian pääsen halaamaan läheisiäni, kun menen jouluksi kotiseudulleni.
En ehkä aiemmin ole ihan täysin ymmärtänyt toivon syvintä merkitystä, vaikka olen niin luullut. Toivo on jäänyt hieman ontoksi sanaksi, jonka kuulen aina aika ajoin, mutta jonka tarkoitus on kutistunut korvissani kirjaimiksi. Olen ehkä alkanut suhtautua siihen hieman kyynisesti, ajatella, että eihän mikään kuitenkaan oikeasti koskaan muutu. Ajelehdin vain muiden mukana tässä universumin kaaoksessa, jossa hallitsemattomasti törmäilen ihmisiin, itseeni, mahdollisuuksiin ja mahdottomuuteen. Mikään ei ole juuri nyt tuntunut ottavan muotoaan, ei asettuvan rauhaisasti, vaikka kuinka toivoisi.
Olen ehkä alkanut ajatella, että toivo olisi vain jotain, joka kuuluu tietyissä tilanteissa mainita tai johon epätoivon partaalla hetkittäin ripustaudutaan, mutta tietääkö kukaan, mitä se on? Mistä toivo on tehty? Mistä se ilmaantuu? Ja onko sitä silloinkaan, kun kuvittelen sen?
Minun on ollut vaikea ottaa vastaan sanoja toivosta, sillä en halua olla epätoivoinen. Haluaisin olla pärjäävä. Itsenäinen. Vaikka en oikeasti edes haluaisi, mutta ehkä haluaisin muiden näkevän minut pärjäävänä silloinkin, kun en pärjää yksin. Silloinkin kun värisen kuin syksyn irtoava lehti ja lentelen vailla suuntaa, olen toivonut, ettei kukaan huomaisi haurauttani, mutta kuitenkin osuessani kohdallesi, ottaisit minut kiinni.
Kun katselen ympärilleni, huomaan, että meitä leijailevia lehtiä on muitakin. Ensin näen vain lähimmät, sitten kaukaisemmat lehdet ja lopulta lehtiä maailman ääriin. Lukemattomasti leijuvia värin pilkahduksia, jotka auringon valoon osuessaan säteilevät kuin ihmeiden sirpaleet ja tuntuu, kuin taivas ei olisikaan enää ammottava aukko kysymyksiä ilman vastauksia vaan täynnä kauneutta.
En ole hukassa yksin. En ole koskaan ollutkaan. Tuntuu, ettei yhdessä muiden kanssa voi edes olla hukassa. Kun elämän tuulenpuuskissa huomaakin lennähtelevänsä yhdessä, vaikkakin jokainen hieman omia reittejään, on kuin olisi yhteisellä matkalla. Eikä määränpää tunnu enää niin pelottavalta, ei edes oleelliselta. Lennän vierelläsi ja sinä minun.
Tänä vuonna toivosta on vihdoin ja viimein tullut minulle enemmän kuin sana. En enää pelkää, että se paljastaisi tarvitsevuuteni ja epätoivoni, sillä se onkin valaissut inhimillisyyteni. En vieläkään tiedä, mistä toivo on tehty, mutta tiedän, miltä toivo tuntuu.
Toivo on jokaisessa laskevassa illassa ja koittavassa aamussa, jokaisessa lempeässä sanassa, katseessa, ajatuksessa. Sinussa, minussa ja hänessä. Tunnen sen. Se on siinä, että pääsee jouluksi kotiin tai siinä haaveessa, että vielä jonain päivänä pääsee kotiin. Kodin voi myös tehdä toivosta, olla kotona toivossa.
Toivo on sitä, että voi luottaa silloinkin, kun ei voi luottaa. Toivoa on viimeiseen henkäykseen asti. Ja sen jälkeen.
Toivo on aina olemassa. Erityisesti silloin, kun on pimeää.
Toivon sinulle toivoa.
Sydämellä, Maaria
Rakkauden etsijän keskustelukorttien avulla voit avautua rakkautta kohti, olipa kyseessä sitten uusi tuttavuus, oma kumppani, ystävä tai sinä itse. Nosta kortti, vastatkaa vuorollanne ja antakaa keskustelun avautua. Nämä keskustelukortit sisältävät 60 ajatuksia herättävää tekstiä ja yli 120 kysymystä. Tutustu täältä.
Psst. Voit seurata minua Instagramissa ja kertoa, mitä ajatuksia kirjoitus herätti.
Artikkelikuva: Unsplash.com
