Erosta selviää elossa — jopa mies

Vieraskynäkirjoittaja Petri Aspegren on ensihoidon lehtori, eroryhmäohjaaja, mies ja isä. Petri viihtyy luonnonvesissä kesät talvet ja pohtii mielellään elämää sekä ihmisenä olemista ja omakohtaisten kokemusten avulla pyrkii myös jakamaan ajatuksia muun muassa kriisin kääntämisestä mahdollisuudeksi.

Tässä kohdassa pystyn katsomaan matkaani taaksepäin kiitollisena kaikista niistä kärsimyksistä, joita elämä on eteeni heittänyt. Se on vaatinut paljon ja ilman osin onnekkaitakin sattumuksia kohtaloni voisi olla karumpi. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut, että tästä en kyllä enää nouse. Elämä on ohi. En näistä hetkistä tietenkään kenellekään hiiskunut, vaan paahdoin menemään muka pärjäävänä.

Muistan ala-asteella tehneeni havainnon, että on parempi olla itkemättä ja ryhdyin vahvaksi. Se kantoi jotakuinkin siihen saakka, kunnes tuli aika kertoa lapsille erosta. Sitten itkin, eikä itkulle tullut loppua. Tein sitä kyllä enimmäkseen salaa, kavereiden nähden en ollenkaan. Avioeroni jälkeen minun olisi ollut helppo syrjäytyä tai alkoholisoitua, kenties molempia. Tutkimusten mukaan kuolemanriski on eron jälkeen merkittävästi kohonnut erityisesti miehillä, muun muassa alkoholin ja itsetuhoisuuden vuoksi. Mutta eroon ei kenenkään elämän tarvitse loppua.

Miksi minulle ei sitten käynyt niin? Minua auttoi yksi sattumalla otettu askel oikeaan suuntaan, toinen toiseen ja sen myötä toivon herääminen, ajatus siitä, että kenties elämällä on minulle vielä annettavaa. Ero pitkästä parisuhteesta ravistelee ihmisen perusturvallisuutta ja miehenä riski pudota synkkään kuoppaan ja jäädä sinne yksin on erityisen suuri. Me miehet emme ole saaneet samankaltaisia eväitä tunteidemme sanoittamiseen, saatikka heikkouden näyttämiseen. Kuitenkin juuri oman heikkouden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee meistä ainutlaatuisia ja inhimillisiä. Parhaimmillaan ero voi olla matka syvempään itsetuntemukseen ja oman inhimillisen identiteetin löytämiseen. Oman näköiseen isyyteen ja miehuuteen, kokonaisena ihmisenä olemiseen. Ensin on kuitenkin selvittävä erosta elossa.

Kun menettää ydinperheen idyllin, on luovuttava lähes kaikesta totutusta ja kriisin ollessa kovimmillaan on tehtävä usein kauaskantoisia, myös eroperheen lapsiin liittyviä päätöksiä sekä sopeuduttava heikentyneeseen taloudelliseen tilanteeseen. Vaatimuksia ja taakkaa tulee useasta suunnasta. Mitä tekee näennäisesti vahva mies, joka on oppinut vetäytymään ja sulkeutumaan? Onnekas on se mies, joka tässä kohdassa uskaltautuu tunnustamaan voimattomuutensa mahdottoman edessä ja ottamaan apua vastaan. Tai mies, jonka pian entinen kumppani tuuppaa avun piiriin. Osa herää pohtimaan, onko tämä elämä, johon on takertunut kynsin ja hampain, ollut lainkaan sitä, mitä on itse aidosti halunnut. Joku pohtii ensimmäistä kertaa, mitä elämältään todella haluaa ihan itseään varten.

Erokriisistä selviämisessä yksi arvokkaimpia tukimuotoja ovat vertaisuudelle perustuvat ryhmät. Samankaltaisessa tilanteessa olevien miesten tunteiden jakamisessa on jotain, jota on mahdoton sanoittaa. Eroseminaari tarjoaa mahdollisuuden tarkastella mennyttä suhdetta, isyyttä, eroon johtaneita syitä ja ennen kaikkea se ohjaa tarkastelemaan elämää myös eteenpäin. Omalla kohdallani eroseminaariin osallistuminen tarjosi näkökulmaa elämään; oma kärsimys ei ollutkaan niin ainutlaatuista, vaan ympäriltäni löytyi muitakin miehiä, jotka tunsivat painon rinnassaan. Tämä jaettu kokemus teki siitä painosta kevyemmän.

Ryhmään osallistuminen on kuitenkin usein vasta alkua toipumiselle. Omalla toipumisen tielläni olen opetellut tervettä itsekkyyttä sekä oman keskeneräisyyteni hyväksymistä. Olisi ollut kaunis ajatus jatkaa ystävinä entisen kumppanin kanssa, mutta itselleni tunneyhteyden purkaminen on vaatinut rajun irti repäisyn ja keskittymisen omaan elämään. Alkuun se tuntui toivottomalta, mutta oman näköistä elämää onkin rakennettu pala palalta, yritysten ja erehdysten kautta. Olen oppinut vaaliman suhdetta itseeni, on ollut pakko. Kun vierellä ei ole ketään ketä helliä, olen oppinut hellimään itseäni. Yksinolosta on muodostunut arvokasta, pelkällä olemisella on arvonsa. Luonnonvesissä uiminen on tullut osaksi arkeani. Kylmä vesi kangistaa sanotaan, mutta minut se herättää eloon.

Uskon, että vasta eron myötä olen opetellut arvostamaan itseäni ja myös kantamaan vastuun omasta elämästäni. Eikä eron tarvitse aina tarkoittaa rakkauden loppumista, mutta luopumista ja hyväksymistä se useimmiten tarkoittaa. Joskus suurinta rakkautta onkin antaa toisen mennä. Eroryhmän ohjaajana ja eron kokeneena toivon voivani auttaa muita miehiä tälle matkalle, sillä parhaimmillaan vertaisryhmä naurattaa, itkettää ja sitten taas naurattaa, joskus ihan vedet silmissä.