Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä WSOY:n kanssa.
Kirjoittaja: Hanna Brotherus
Tekstin kursivoidut kohdat ovat lainauksia Hanna Brotheruksen romaanista
Ainoa kotini (WSOY, 2021)
Hanna Brotherus on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija, jonka esikoisromaani Ainoa kotini on rohkea ja koskettava romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena.
Hengitän sisään ja ulos. Hidasta elämää ja näkymätöntä voimaa. Se auttaa tunnistamaan kiitollisuuden siitä, että kehoni on tässä. Se auttaa myös aavistamaan kevään, vaikka aamu on sumuinen.
Rakastan katsoa asioita ja toivon näkökykyni säilyvän elämän loppuun asti. Tässä vauraassa maailmankolkassa aistiärsykkeistäni 90% välittyy silmien kautta. Ympäristömme on viritetty visuaalisin sykkein.
Mutta mitä lopulta näen katsellessani maailmaa ja itseäni.
Olen kirjoittanut esikoisromaanin Ainoa kotini, jossa halusin katsoa kaikkea mennyttä elämässäni äärimmäisen aidosti ja rehellisesti. Huomasin, että katsominen vaati silmien sulkemista, somevirran sulkemista, peilin heijastuksista poispäin kääntymistä.
Kysyin itseltäni, kuka minä olen ja sain vastaukseksi 300-sivuisen romaanin, joka on sekoitus muistojani, uniani, lainattuja ja varastettuja havaintojani. Pohdin kirjassa äitiyttä, ikiaikaista naisten ketjua ja sitä, kuinka oleellista on löytää rauha oman itsensä kanssa. Rauha virheellisyyksien kanssa, sillä täydellisyys ei ole viisaan pyrkimys. Vasta epätäydelliseksi ilmoittautuminen tekee meistä ihmisiä, joita voi ja pitää rakastaa.
Tahdon kääntää kasvoni kohti itseäni, kääntää kaiken ylösalaisin ja ulkoa sisään. Tahdon mennä peilin taakse ja siihen kohtaan, jossa kelpaan juuri sellaisena kuin olen.
Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä on sisälläni. Minulla on tämä keho, joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista. Mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne, kun kuolen. Kehosta jää vain tuhka meren kaloille tai puun juurille. Se, mitä tunnen ja mitä koen, se kuka aidosti olen, on merkityksellistä.
Rakastan leipoa leipää ja teen sitä lähes joka aamu. Vien sitä ystävilleni ja puolitutuille, saan iloa sen jakamisesta. Usein minulta kysytään, mikä reseptini on. En osaa vastata. En ole koskaan pitänyt resepteistä, kaavoista tai laskelmista. Olen pitänyt metsästä, jossa kaikki alati muuttuu vuodenaikojen ja vuorokauden mukaan. Pidän leivästä, joka maistuu joka päivä vähän erilaiselta, jossa on joka päivä erilainen suhde aineksia. Silti lopputulos on leipä.
Olen syntynyt. Olen elänyt. Kuolen seuraavaksi. Kuolen joka tapauksessa. Olen väsynyt ihmisten imperfektisiin ja futuristisiin kuviin. Janoan elämän tajuamista juuri nyt.
Kosketus on paras ja kaunein tapa poistaa pelon kelmu. Kosketuksella on voima, joka läpäisee kivun, kovuuden ja pelon tasoristeykset. Kosketuksella voin päästä sinne, minne en uskalla yksin mennä. Sisimpääni. Siihen kohtaan, jossa näen syvimpään mustaan ja kirkkaimpaan valoon. Siellä ymmärrän muutoksen ja ymmärrän, että on vain vähän, mihin kontrollini yltää.
Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Olen tässä, hengitän sisään ja ulos. Tunnen kevään sisälläni. Se riittää.
Hanna Brotheruksen koskettavan romaanin
Ainoa kotini löydät TÄÄLTÄ.
