Kaivoin sateisena iltapäivänä pitkästä aikaa laatikosta päiväkirjani. Tai pitäisikö sanoa hetkikirjani, sillä kirjoittamiseni ei ole päivittäistä tai edes viikoittaista. Vaikeita ja ihania hetkiä, oivalluksia ja ahdistuksia on ikuistettuna näiden vihkojen sivuilla.
Hetken harmittelin, miksi kirjoittaminen ei ole ollut säännöllistä ja johdonmukaista; olisi hienoa lukea tarinallista kerrontaa menneestä elämästäni. Nopeasti ymmärsin kuitenkin, että juuri nuo satunnaiset ajatukset ja pienet huomiot olivat niitä, jotka tarvitsivat tulla kirjoitetuksi.
Kirjoittaminen on ollut aina itselleni eräänlaista terapiaa. Liian suureksi kasvanut ajatusmöykky jäsentyy lauseiksi, sanoiksi ja sitä kautta murenee pieneksi ja mitättömäksi. Päivittäisiä havaintoja, tunnetiloja ja pohdintoja on antoisaa lukea jälkikäteen — aika kultaa muistot, muttei kirjoituksia. Jyrkimmät alamäet ja suurimmat onnistumiset ikään kuin laimenevat tunnetasolla ajan kanssa, kirjoitusten kautta voi päästä käsiksi menneen raadollisiin ahdistuksen purkauksiin ja pirskahteleviin onnistumisiin.
Kirjoittaminen sopii kaikille, kokeile! Haastankin sinut kirjoittamaan, kalenterin nurkkaan, puhelimen muistioon tai erilliseen päiväkirjaan. Alkuun kirjoittaminen voi tuntua kankealta, typerältäkin, mutta jatka vain rohkeasti. Voit ottaa tavoitteeksi kirjoittaa esimerkiksi joka aamu tai ilta kuukauden ajan, mikä vain sopii arkeesi parhaiten. Voit sopia, että kirjoittaa tarvitsee vain pari hassua lausetta. Ehkä voisit haastaa myös jonkun lähipiiristäsi mukaan?
Kun kirjoittamisesta tulee luonnollinen tapa, saattaa se jäädä arkeen pysyväksi elementiksi — vaikkei joka päivä, edes toisinaan. Kun sanaisen arkkunsa aukaisee, voi huomata, että sitä on vaikea sulkea. Eikä tarvitsekaan, sillä kirjoittaminen on turvallinen tapa sanoittaa ajatuksia ja tunteita ilman, että kukaan pääsee väheksymään tai keskeyttämään.
Onko kirjoittaminen sinulle luontainen tapa jäsentää ajatuksia? Jos et tiedä, olisitko valmis kokeilemaan?
