Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten, miksi erityisherkkiä on yhtäkkiä lehtien sivut, työpaikat ja ystäväpiirit pullollaan.
Miksi yhtäkkiä niitä, jotka kuulevat äänet kovempina, näkevät valot kirkkaampina ja tuntevat vaatteet kutittavampina on kaikkialla? Niitä, jotka inhoavat Linnanmäkeä, väenpaljoutta ja diskovaloja, ja rakastavat yksinoloa, hiljaisuutta ja kantavat öistä avaruutta sisällään.
Kuulin, että erityisherkkiä tai ylipäätään herkkiä ihmisiä on joka viides vastaantulijoista.
Olin aina ajatellut, että minä en ole se vastaantulija. Mielessäni herkkyys kuului hauraille runotytöille. Niille Jane Austenin maailmaan uponneille sironsärkyville lettipäille, joiden ripsillä vesipisarat kimmeltävät, ja joiden kapealle sormelle perhoset pysähtyvät.
Koin aina, että olen aivan liian määrätietoinen, napakka ja rohkea. Ääneni on liian kova, nauran paljon, ja rakenteeltanikin olen liian jäntevä, verevä ja vahva ollakseni herkkä. Ei, herkkä ihminen on samaan aikaan pisamainen ballerina, bambi jäällä ja surisevan hento sudenkorento.
Vähänpä tiesin.
Näin minulle kertoi tuttava, joka katsoi minua silmiin ja kysyi: Oletko koskaan lukenut Janna Satrin kirjaa nimeltä Sisäinen lepatus – herkän ihmisen tietokirja? Ihmettelin kysymystä, ja sanoin, ettei herkkyys ole minua varten.
Kilistelin lusikkaa kahvikupin reunoihin, ja kerroin rakastavani hälinää, vilinää ja olemista siellä, missä energia sykkii – en siis voi olla herkkä. Tuttavani katseli tutkivasti, eikä sanonut mitään.
Luin kirjan kuitenkin. Ahmaisin parissa päivässä ja allani maailmani mannerlaatat järisivät. Siinä edessäni vuosikymmenten jälkeen minulla oli vastaus niin moneen minua hiertäneeseen asiaan. Sanat moneen sellaiseen ”outoon”, mikä lymysi minussa, mutta jota en ollut ymmärtänyt. Kirjaimet siihen, miksi tuntui, että en aina jotenkin osannut ”käyttäytyä”, tai siihen, miksi tunnetilat paistoivat kasvoiltani kuin valot.
Tiesitkö, että herkät säikähtelevät, nälkäkiukkuilevat, eivätkä nuku, jos tapahtuu jotain pahaa tai jotain hyvää? Tiesitkö, että se, että ahdistuu monista elokuvista tai katsoo kyyneleet silmissä poikasen jalkapallopeliä, koska ”siellä se nyt pärjää tuolla tavalla noin hyvin, ja tekee päätöksiä ihan itse”, on herkkyyttä?
Kaikki ne pikkuasiat, jotka huomaat ja joihin reagoit hyvällä tai pahalla, eivät aina olekaan lapsellisuutta vaan herkkyyttä.
Tiesitkö, että herkkää ihmistä leimaa loputon ristiriitaisuuden tunne ja tarve analysoida asioita edestä ja takaa ja lopulta itsensä solmuun? Tiesitkö, että on muitakin, jotka imevät ilmapiiristä hajut, maut, rivien välit sekä kulmakarvojen asennot – ja ajattelevat, että syy kaikkeen on itsessä?
Minä en tiennyt.
Minä en myöskään tiennyt, että benji-hyppy tai ekstroverttius ei sulje herkkyyttä pois, se vain voi tehdä elämästä entistä hämmentävämpää. Sitä voi olla toisessa tilanteessa toista ja toisessa toista – ja olla outolintu vähän kaikkialla.
Kirjasta luin, että jos henkistä jaksamista ja kuormittumista kuvataan laarilla, herkkien ihmisten jaksamisen sankoon lorottaa painetta seitsemän suutinta, kun ei-herkillä vain yksi. Se tarkoittaa, että herkän ihmisen pää on jatkuvasti kierroksilla. Se jauhaa, analysoi ja prosessoi informaatiotulvaa 24/7. Laarin piripintaan tipahtaa viimeinen pisara paljon nopeammin kuin ei-herkillä, ja kuormittumista täytyy huolellisella korvalla kuunnella.
Pitää muistaa ottaa aikaa ja tilaa itselle, omalle rauhoittumiselle ja palautumiselle, muutoin laari läikkyy ja herkästä tulee lähipiirille ja itselleen hyvin vaikea ihminen.
Ymmärsin myös, että ilman herkkyyttä en näkisi elämän kauneutta samalla tavalla kuin nyt. Ilman herkkyyttä en tutkailisi lumihiutaleiden täydellisiä kiteitä tai häkeltyisi kiitoksista, kukkasista ja elämän hauraudesta.
Kirjan lukemisen jälkeen saatoin henkäistä syvään ihan eri tavalla kuin ennen. Tuntui konkreettisesti siltä, että elämäni palapelin palat loksahtelivat paikoilleen, häilyvä peilikuva asettui ja vääristynyt horisontti suoristui – ainakin hetkiseksi. Enää ei tarvitse niin paljoa lokeroida ja kaavoittaa, tunkea ja sopia. Miettiä, miksi on sellainen tai tämmöinen, eikä oikein ikinä niin kuin nuo muut.
Yhtäkkiä olikin paljon helpompi vastata kysymykseen ”kuka minä olen?”. Ja huomata, että se ”kuka” on ihan hyvä sellaisenaan kuin se on.
