Tämä vuosi on näyttänyt sen, kuinka yhteydessä kaikki onkaan. Jos joku olisi sanonut kaksi vuotta sitten, että koko maailma tulee keskittymään yhteen ja samaan asiaan, niin tuskin kukaan olisi uskonut.
Mutta mieti hetki, maailma todella keskittyi hetken ajan samaan asiaan. Jos katsomme monia meditaatioita, niin niissä keskitytään yhteen asiaan. Voisi jopa sanoa, että pienen hetken koko maailma meditoi samaan aikaan. Mieti mikä mahdollisuus tässä todella on, jos pysähtyisimme sen äärelle hetkeksi.
Maailmassa on moni asia osoittamassa sitä, että kun käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto, niin me olemme myös samassa veneessä. Olemme jollain ihmeellisellä tavalla viemässä itseltämme tulevaisuuden mahdollisuuksia vähemmäksi, piittaamatta seuraamuksista tässä hetkessä. Olemme kuvitelleet, että voimme myrkyttää pellot, maan, ruokamme, sekä vetemme ja tappaa maaperää ilman, että sillä olisi vaikutuksia. Kaikki on yhteydessä kaikkeen.
Meidän maaperässä, ilmassa ja merissä on miljardeja (ja paljon enemmän) bakteereja, viruksia, sienirihmastoja, jotka tekevät kaikesta yhtenäisen. Se, että me pelätään noista miljardeista muutamaa, kertoo, että emme luota siihen, että näillä kaikilla on paikkansa. Ne myös osoittavat minulle sen, että jokin ekosysteemissämme ei ole tasapainossa ja sen takia reagoimme näihin elementteihin tavalla, joka ei ole luontaista, ylikorostuneesti.
Ilma, jota hengitämme ei tuota puhdasta reaktiota kehossamme, johon sitten reagoimme.
Ruoka, jota syömme, ei rakenna terveyttä, vaan usein vie sitä.
Vesi, johon tiivistyy pienaineita, kuormittaa, sen sijaan, että se puhdistaisi.
Maa, joka tuottaisi ja parantaisi, ei enää löydä paljaita varpaitamme, koska pelkäämme sitä.
Ja samaan aikaan, kun olemme kääntäneet yhteenkuuluvuudelle selän, maan voima, lempeys ja yltäkylläisyys on läsnä. Se pysäyttää yhtäkkiä koko maailman katsomaan missä mennään, antaen palautetta ja ehkä ensimmäistä kertaa meillä olisi mahdollisuus muuttaa tulevaisuuden suunta omalle lajillemme. Se kertoo, missä kohtaa meidän oma terveytemme on, suhteessa maahan.
Pitkästä aikaa olen toiveikas. Olen toiveikas, että meillä on kyky ja mahdollisuus pysähtyä ihmisyyden äärelle. Pysähtyä kysymään, kuinka äitimaa voi ja kuinka voisimme alkaa häntä eheyttämään. Syy miksi näin tekisimme, on toki itsekäs, me itse hyötyisimme valtavasti siitä, jos ruoka ja vesi olisi puhtaampaa, ilma raikkaampaa, maaperä rikkaampaa monimuotoisuudeltaan. Ja näin käy joka kerta, kun maa saa hetken levähtää, hetken meditoida ja tehdä korjausliikkeet. Maa tulee elpymään joka tapauksessa, aina, kun lajeja häviää radikaalisti, se tarkoittaa, että maa ehtii kasata tästä informaatiosta seuraavaksi entistä monimuotoisempaa elämää. Sitä olisi kiva olla todistamassa.
Me ihmiset toimimme samalla tavalla. Pieni pysähtyminen voi mahdollistaa sen, että huomaamme, missä meidän toimintaamme on hyvä korjata. Ja huomaamme myös sen, kuinka yhteydessä olemme toisiin ihmisiin ja maahan, jossa jalkamme astelevat. Ja kun koemme yhteyttä, koemme myös arvostusta ja asian merkitykselliseksi. Tällöin voimme toimia ja alkaa toteuttamaan suurempaa suunnitelmaa, jossa meidän tuleville sukupolville riittää puhdasta vettä ja ruokaa, ilmaa, jota on ilo hengittää ja maaperää, jossa on riemullista temmeltää.
Olen toiveikas, että tämä on meidän herätyskello ja uskon, että moni on kuullut kutsun tehdä jotain yhteisen hyvän vuoksi. Koska kaikki ei tule näin tekemään, jokainen joka tekee on suunnattoman arvokkaassa roolissa, koska emme tarvitse, kuin muutamia roihuja, jotka sytyttävät inspiraation liekin siellä täällä. Voi olla, että olen turhan toiveikas, mutta kun katson ihmisiä silmiin, niin näen lähes poikkeuksetta hyvää ja hyväntahtoisuutta. Näin ollen uskon, että tahtoa löytyy tehdä hyvää on paljon olemassa.
Katson peiliin ja kysyn itseltäni – Mitä aion tehdä tänään itseni, heimoni ja lähiympäristöni eteen?
