En tiedä ketään, jonka elämän purkka olisi mullistanu – paitsi mun. 80-luvun lopussa näin ekan kerran lumilautailua, Juicy Fruit –purkka TV-mainoksessa. Tiesin heti, että tää on mun juttu: rentoutta, iloa, hassuttelua, frendien kanssa yhdessä temppujen opettelua… Lumilautailun dna oli ja on yhä edelleen tiivistettynä siinä.
Koskemattomat
Näitä asioita, asenteita, fiiliksiä ja olemisen tiloja elettiin porukalla 24/7. Ne olivat meille totta, niistä tuli vahvat uskomukset ja samalla – niiden takaa oli vaikea nähdä muuta. Lähes jokaisessa huippu-urheilu-urani aikaisessa haastattelussa ihmeteltiin sitä, että voiko lumilautailijat todella olla niin poikkeavia muista urheilijoista. Jep, me oltiin spesiaaleja, korkeammalla kuin mihin muut pystyisivät yltämään.
Missä toisen lajin kisoissa finalistit saattoivat keskenään sopia jakavansa palkintorahat tasan, asenteella ihan sama kuka voittaa – pääasia, että pidetään katsojille hyvä show, yritetään vaikeimpia temppuja kaatumisenkin uhalla ja pidetään hauskaa?!
Vaikka nämä ihanat asiat ovat edelleen täysin totta, lumilautailijatkin ovat ihmisiä. Ihmisiä, jotka valitsevat fokusoida hyvän energian ja fiiliksen asioihin – aika usein kuitenkin sen kustannuksella, että hankalista asioista syntyy tabuja. Julkisia salaisuuksia, joista opitaan vaikenemaan, koska ne eivät kuulu lumilautailun dna:han – vaikkakin vahvasti ihmisyyteen.
Häpeä ja nolous
Kisattuani toista vuotta kansainvälisesti, voitin half-pipen maailmancupin 1996. Kaksi viikkoa sen jälkeen loukkaannuin ja loppu uran laskin kivun kanssa. Vasta nyttemmin olen tajunnut, ettei motivaationi tulla maailman parhaaksi ollut pelkästään ilossa ja innostuksessa – lumilautailun dna:ssa. Se oli myös suurimpien haavojeni tiedostamattomassa väliaikaislaastaroinnissa: hylätyksi tuleminen, porukasta eristäminen, yksinäisyys, ristiriitainen kiintymyssuhde…
Olin niin haltioitunut ja onnessani maailmancupin voittaja tarinasta – jonka salaa toivoin myös parantavan haavani – että jäin siihen pahasti jumiin. Mielessäni tarinaan ei kuulunu tähden hiipuminen. Se etten pystynyt tai uskaltanut juurikaan harjoitella uusia temppuja loukkaantumisen jälkeen, koska pelkäsin loukkaantuvani uudestaan ja että sitä kautta unelmani ”vietäisiin pois”. Lopulta vein sen tavallan itse pois, pikku hiljaa feidaantumalla.
Kisoissa häpesin laskujani. Häpesin tarinaa voittajasta, joka hiipuu. Tuntui kuin maailmankaikkeus olisi pakottanu mut tähän tarinaan, mitä halveksuin urani alussa ja kunnian päivinä. Häpesin sitä, että sponsoreiden kuvauksiin tuli nuorempia laskijoita, jotka olivat mua parempia. Olin välillä niin vihainen itselleni ja laskemisen tasolleni kuvauksissa, että menin ihan lukkoon. Pidin mykkäkoulua ja olisin toivonu muilta, että he ymmärtävät tilanteen ja lohduttavat. En uskaltanu pyytää mitä olisin tarvinnu, pelkäsin että kaikki hoksaavat hiipumiseni ja saan potkut ja urani loppuu siihen. Häpesin, etten uskaltanut puhua ja pyytää tukea.
Monesti laskupäivinä tai kisoissa kylmähoidin lumipussilla vammoja ja salaa toivoin muiden ymmärtävän syyn huonompaan suoriutumiseen. Mua kiusattiin siitä, että kalastin tuomareilta ”sympatiapisteitä” tällä keinolla ja tavallaan kiusottelijat olivat siinä vähän oikeassa.
Nolottaa vieläkin, jos katson Naganon olympialaisten laskujani, kun heti laskun lopussa pitelen olkapäätäni. Häpesin myös sitä, että en kertonut täysin avoimesti uuden olkapäävamman vakavuudesta ennen olympialaisia. Olisin voinu luovuttaa olympiapaikkani hyvälle ystävälleni. Käyttäydyin epälumilautailijamaisesti ja itsekkäästi. Onneksi löysin rohkeuden pari vuotta sitten puhua asiasta ystäväni kanssa ja pyytää anteeksi.
Kuva: julkaistu Ilta-Sanomien luvalla
Aika suuri motiivi Naganoon lähdössä oli myös norjalaisen tyttöystäväni näkeminen, joka kuitenkin jätti mut yllärinä hotellin käytävällä ennen kisapäivää. En siitäkään uskaltanut puhua kellekään, vaikka kaikki varmaan tiesivät – auts.
Ja näitä häpeätarinoita riittää! Kuten tiedät: mitä enemmän vastustaa, sen tiukempaan takertuu. Vaikka lumilautailuvuodet olivat enimmäkseen täynnä ihanuutta ja hyviä juttuja, takerruin siinä samalla ihan riittävästi häpeään ja nolouteen.
Pelko
Lumilautailussa on sanonta, että mikäli et pelkää tehdä temppua, et yritä tarpeeksi. Tai et ota tarpeeksi vauhtia hyppyyn. Perhoset vatsassa on kuitenkin eri asia, kuin se, että rinteeseen mennessä tuntee vastustusta ja omaa potentiaalia supistavaa pelkoa.
Half-pipessä tiesin olevani ainakin tutussa ympäristössä, mutta sponsorin kuvauksissa vuorilla ”offareilla”, eli virallisten rinteiden ulkopuolella, olin hukassa. Tutuksi tuli ajatus; rakennetaankohan tänään muiden laskijoiden kanssa hyppyri mistä en uskalla hypätä ollenkaan? Yleensä uskalsin sentään hypätä, mutta olin niin lukossa pelosta, että hypystä ei tullut mitään. Yhden tai muutaman hypyn jälkeen vetäydyin häpeäkuoreeni sättimään itseäni ja pidin vihoissani mykkäkoulua.
1996 loukkaantumisen jälkeen pelkoni epäonnistumisiin alkoi hiljalleen kasvaa. Toisaalta oli pelko jatkuvan kivun pahenemisesta, uusista kivuista, uran loppumisesta ja häpeän kasvamisesta epäonnistumisiin liittyen. Aika veikeä lumipalloefekti siis! Pelkäsin myös jatkuvasti pettäväni muiden laskijoiden, fanien, sponsorien ja omat odotukseni.
Olin haitallisella tavalla niin takertunut maailmancupin voittaja -tarinaan, että oli vaikea nähdä muuta kuin lasku-ura lasku-uralleni. En pystynyt antaa itselleni uutta mahdollisuutta löytää laskuvire ja innostus uudella tavalla, koska mielikuvissa olin jo saavuttanu lasikaton. Pelkäsin, että olisin näyttäytyny vielä nolompana: entisenä starana, joka yrittää tehdä comebackiä tajuamatta sen mahdottomuutta itse (vaikka kaikki muut sen tajuaisi). Pelkäsin myös tietyllä tavalla paljastuvani huijariksi – olinko oikeesti edes ollu koskaan niin hyvä laskija…
2000-luvun alussa olin jo aikalailla menettäny toivoni vamman paranemisesta ja alitajuisesti käytin energiani palautumisen sijaan siihen, että täyttäisin muiden kuvitellut odotukset maailmancupin voittajasta. Tämä tarkoitti mm. sitä, että after ski:ssä oli enemmän puhetta ja rinteessä vähemmän tekoja.
Pelkoni lasku-urani pahimmasta mahdollisesta loppumisesta oli toteutunut.
Kuva: julkaistu Helsingin Sanomien luvalla
Kateellisuus
Lumilautailijoiden kuuluminen samaan isoon perheeseen näkyy tyypillisesti siinä, että kokeneemmat laskijat auttavat nuorempia pääsemään maailmalle tai saamaan parempia sponsseja.
Valitettavasti ysärin lopulla oli ajanjakso, jolloin mieleni takertui uskomukseen niukkuusajattelusta. Tosi häpeällistä myöntää, että unelmani hiipuessa koin monesti uudet kasvavat starat sen verran uhaksi itselleni, etten oma-aloitteisesti juurikaan auttanut heitä (pyynnöstä kyllä). Oli vaikea kohdata laskijoita joilla oli vain saavutettavaa, kun itse koin että mulla oli vain menetettävää – surullista. Oma pelkoni ja kateellisuus heidän draivista esti yhteisen hyvän kasvattamisen – auttamisen merkityksellisyyden kokemuksen, joka olis tuonu hyvää meille kaikille.
Tämä aika oli mulle iso oppiläksy siitä, että muiden menestys ja kukoistus ei ole multa pois. Toki teeman työstäminen jatkuu edelleen ja ylipäätään kateellisuuden tunnistaminen ja myöntäminen on ollu jopa vuosikymmenien työ.
Kuva: julkaistu Iltalehden luvalla
Loukkaantumisen tunteen myöntäminen ja sarkasmi
Herkkänä tyyppinä taisin aikoinaan luulla, että keino pärjätä maailmalla on lumilautailun dna:n vääristynyt ylikorostaminen cooliuteen ja rentouteen liittyen. Vaikka jonkun sanat satuttivat mua, en about koskaan näyttänyt haavoittuvaisuuttani, herkkyyttäni ja loukkaantumistani. Yleensä esitin tosi viileetä ja koitin sarkastisesti vastata heittoon tavalla, joka peittäisi oikeat tunteeni.
Vaikka usein koin olevani vahvoilla ”sana-battleissa”, niiden jälkeen ei tuntunu hyvältä. Aitous ja avoimuus ei ollu läsnä ja varmasti kumpikin osapuoli tunsi tämän.
Keino, jolla hain muiden arvostusta ja hyväksyntää kääntyi itseään vastaan.
Varjojen omistaminen ja kiitollisuus
Kiitos, kun luit tekstin ja annoit minulle mahdollisuuden tulla kuulluksi sekä näkyväksi. Vaikka on pelottavaa kohdata ja puhua omista varjoista, tuntuu että haluan vihdoin ”omistaa” ne. Olla rehellisen avoimesti kaikkea sitä mitä olen – pimeyttä ja valoa! Luennoilla ja somessa näistä asioista puhuminen on ollu hyvää lämmittelyä, blogi tuntui vaikeimmalta – viimeiseltä ristiretkeltä.
Rakkaudella, Aleksi
P.S. Tekstissä puhun omista menneisyyden kokemuksistani ja tiedostan, että silloisilla sekä nykypäivän laskustaroilla voi olla erilainen kokemus.
P.P.S. Vaikkei ehkä uskois, en halua juurikaan puhua lumilautailutaustastani oma-aloitteisesti. Oli kuitenkin tärkeää avautua tästä kirjoituksen näkökulmien kautta. Päädyin haastamaan itseäni vielä lisää, kun lisäsin jälkikäteen vanhoja lehtileikkeitä kirjoitukseen – jotka solahti yllättävän hyvin teemoihin! Pelkoni on, että mua arvostellaan itsen esiintuomisesta. No, nyt sekin pelko on kohdattu 🙂
Iltalehdessä julkaistiin 6.6. aiheesta 2 juttua:
