Muistan pienenä, kun aikuisten keskusteluissa tuli esiin eräs tyyppi. Tarinoiden mukaan hän puhui paljon – yleensä itsestään ja huolistaan. Keskustelijat suhtautuivat tyypin toimintaan sarkasmin sekaisella hymähtelyllä ja säälillä. Sivusta kuunnelleena hiljaisena introverttina ajattelin, että mistä nää tyypit oikeen tulee ja toivottavasti näitä ei ilmesty mun elämään!
Kun aikuistuttuani aloin kohtaamaan näitä tyyppejä, ajattelin että huh huh! Egoni paistatteli tyytyväisenä; mä en valita, olen vain aurinkoinen ja iloinen.
Nyt nelikymppisenä kriisistä toiseen seilanneena voin vain huvittuneena todeta, että tällainen tyyppi katsoo mua peilistä. Miten ihmeessä tähän on tultu? Mistä mun loputon asioiden puimisen ja keskustelun tarve kumpuaa? Mun on tosi vaikea olla ristiriitatilanteissa, missä asioita ei ole puhuttu selviksi. (Tästä aiheesta lisää toisessa blogissani.)
Koska ”ratkaisemattomuuden olotilan” taitoni tarvitsee treenausta – elämähän sellaista tarjoaa…
Tarina kohtaamisen taidosta
Olin tantra-viikonlopussa (jep, neo-tantra – niin kuin kuuluu täsmentää), jossa viimeisenä iltana tehtiin ryhmäharjoitus. Ryhmämme kokoonpano oli jo kasassa, kun yksi kaveri tuli vielä kysymään, että pääseekö hän mukaan. Vastasin aidon rehellisesti omasta totuudestani, että ei (yllätyin hieman itsekin rohkeudestani!).
Mulle tantrassa yksi oleellisimpia asioita yhteenkuuluvuuden ja hyväksynnän kokemuksen lisäksi on tällä hetkellä omien rajojen kommunikointi. En tehnyt ei:n sanomista ilkeyttäni, vaan puin sanoiksi oman totuuteni ja sydämeni äänen. Sen sanominen oli pelottavaa ja tämän lisäksi kaveri ei pitänyt vastauksestani. Tästä seurasi vivahteikas ja hämmennystä aiheuttanut keskustelu sekä kompromissi, joka ei oikein toiminut.
Opettelen itse sanomaan kiitos, kun kuulen ei. On kaunista saada kommunikoida rajansa.
Vaikka juttelimme myös harjoituksen jälkeen, mulle jäi nihkeä fiilis siitä, ettei mun näkökulmaa loppupeleissä arvostettu ja voitu rakentaa keskustelua yhtä lailla tämän toiveen pohjalta. Jonkin aikaa viikonlopun jälkeen ajattelin soittavani kaverille, mutta asia jäi.
Uusintakierros
Muutamia kuukausia tapauksen jälkeen näin kaverin jälleen tantran merkeissä. Koin yllättävän suurta epämukavuutta hänen läheisyydessä ja välttelin kohtaamistamme – mikä tietenkin on koomista, kun olimme läheisyyden ja kohtaamisten äärellä! Tunsin suurta tarvetta päästä puhumaan asiat selväksi väliltämme.
Keskityin kuitenkin illan harjoituksiin, emmekä tällä kertaa sattuneet pari tai ryhmäharjoituksiin yhdessä. Illan aikana koin hyväksyvää asennetta, läsnäoloa, lempeän ystävällistä kosketusta niin henkisesti kuin fyysisestikin sekä yhteenkuuluvuutta. Koin myös kuulluksi, ihailluksi ja arvostetuksi tulemista, ystävän rakkautta – vastaanottamista ja antamista kohtaamisissa. Toisin sanoen aikamoinen hyvänolon hormonien kolmetuntinen ilotulitus.
Illan lopussa oli hengailuaikaa ja mieleen juolahti mennä nyt jutskaamaan. Huomasin yllätyksekseni, että jutskaamisen tarve oli hävinnyt ja koin välillämme riittävää yhteenkuuluvuutta. Woooow! Ehkä tämä on sulle peruskauraa, mutta mulle se oli tärkeä ja ensimmäistä kertaa näin vahvana tuntunut kokemus siitä, että aina puhuminen ei ole paras vaihtoehto tai edes tarpeen.
Huomasin yllätyksekseni, että jutskaamisen tarve oli hävinnyt ja koin välillämme riittävää yhteenkuuluvuutta. Woooow!
Räpätädin työkalupakki
Kenties loukkaantunut egoni koki rakkauden ihmeen: mielen tarinoista irti päästämisen ihanuus, joka tuo rauhan ja auttaa ymmärtämään ettei loppupeleissä ole mitään fiksattavaa.
Mennyt tilanne meni jo ja parasta mitä voi itselle sekä toiselle tarjota, on avautua tälle hetkelle ja elämän tarjoamalle rakkaudelle uusin silmin.
Toivottavasti oma evoluutioni hiljaisesta introvertista omien asioiden puhumista rakastavaksi räpätädiksi on ottanut uuden askeleen kohti entistä vahvempaa sisäistä rauhaa sekä asioiden turhasta jauhamisesta irti päästämistä. Ainakin sain työkalupakkiin vaihtoehtoisen toimintatavan!
P.S. Mietin, että mikä tai kuka voisi symboloida evoluutiota introvertin ja räpätädin jatkeeksi – ekana mieleen tuli Thich Nhat Hanh! No, sillä mennään 🙂
P.P.S. Olen huomannut, että kokemuksen tuoma oivallus / näkökulmat ovat alkaneet toteutumaan elämässäni vahvemmin, jeee! Myös ilman tantran dopamiini- ja oksitosiinihöyryjä, hihiii 🙂
