Anteeksianto – Miten sinä puhut menneisyydelle?
Mitä jos tänä vuonna et miettisikään uusia lupauksia? Mitäs jos sen sijaan päättäisitkin oikeasti päästää irti asioista, jotka pitävät sinua kiinni menneisyydessä? Mitä jos väittäisin, että näin saat annettua hirveän määrän vauhtia nykyisille toiveillesi ja päämäärillesi?
Keskustelin viimeisimmän blogini julkaisun jälkeen kaverini kanssa anteeksiannosta. Hän kertoi, kuinka nyt, yli viisikymppisenä miehenä, on vapauttavaa auttaa vanhaa ja vakavasti sairasta äitiään omaishoitajana. Nyt, kun on antanut anteeksi ja voi antaa apua ja rakkautta vapaasti – ilman kytevää kiukkua tai katkeruutta. Kaverini tapaus ja hänen suoruutensa ja rehellisyytensä asian suhteen liikuttivat minut itseni hetkessä siihen pisteeseen, että tiesin että tästä aiheesta on kirjoitettava.
Traumat, suru ja viha
Kaverini menneisyys on aika rankka. Hänen isänsä oli alkoholisoitunut sotaveteraani, joka kännipäissään eli uudelleen juoksuhautakokemuksiaan keittiön lattialla – silloin kun oli hyvä päivä, eikä hän esimerkiksi piessyt jotain lapsistaan. Kaverini silmissä äiti ei välittänyt suojella lapsiaan isältä vaan sen sijaan kaatoi myös oman pahan olonsa näiden niskaan. Kaverini kantoi tätä surua, katkeruutta ja painolastia mukanaan vuosikymmeniä, kunnes hiljattain äitinsä kunnon heikennyttyä huomattavasti, koki vihdoin voivansa antaa anteeksi.
Kannatko sinä mukanasi vihaa, surua, häpeää tai katkeruutta? Ehkä jotain muuta? Kuulostaako edellinen sinusta tutulta? Jotenkin luulen, että meillä kaikilla on tästä kokemusta. Meitä kaikkia on varmasti joskus loukattu. Petetty, satutettu, murjottu. Kysymys kuuluukin, haluammeko päästä eteenpäin tuon taakan kanssa vai ilman.
Kaverini tarina palautti kertaheitolla mieleeni terapeuttiopintojeni alkutaipaleella lukemani lauseen, josta olen ikuisesti kiitollinen. Lause on itseasiassa ainoa asia, jonka ulkoa muistin Aholan ja Furmanin kirjasta Ongelmista Ratkaisuihin – Lyhytterapian perusteet.
”Menneisyys puhuu sinulle, niin kuin sinä puhut menneisyydelle”
Mielestäni ajatus on nerokas, ja liittyy erittäin vahvasti ratkaisukeskeiseen ajattelu- ja työskentelytapaan. Ajatus on se, että menneisyys itsessään on kuin kuka tahansa ihminen (menneisyydessäsi), niin pitkään kun olet sille vihainen, se tulee vaivaamaan sinua.
On oma valintamme, suhtaudummeko muistoihimme ja historiaamme syyttävästi, vai esimerkiksi kiitollisuudella saamistamme opetuksista ja kokemuksista, jotka auttavat meitä tulevassa elämässä. Ja juu, en ehdota, että sinun pitäisi silmät pyöreinä varauksetta rakastaa kaikkia sinua loukanneita ihmisiä. Ei se rehellisesti sanoen mahdollista ole, eikä tarpeellistakaan, mutta (väitettävästi) Buddhan sanoin: ”vihasta kiinni pitäminen on kuin söisi myrkkyä ja odottaisi vihollisen kuolevan siihen”.
Anteeksianto on silta tulevaisuuteen.
Voisiko kaverini tapauksessa jutun juju olla siinä, että vanhenevan äidin avun tarve mahdollisti kaverilleni anteeksi antamisen..? Veikkaan että näin on; äidin tilanne pakotti ystäväni katsomaan menneisyyttä ilman vihaa ja syyttelyä, joka mahdollisti hänelle eheytymisen alkamisen.
Ja kiitollisuus, se onkin jo ihan toisen blogin teema. Tai kokonaisen kirjan. Sanottakoon nyt kuitenkin, että menneisyytensä traumatisoivana kokeva ihminen voi hyvinkin pitää ”kiitollisuus”-sanaa vähän kornina suhteessa historiaansa. Käytännöllisempi sana olisi ehkä hyväksyvyys – sen hyväksyminen, että elämässä on tapahtunut sekä hyvältä, että pahalta tuntuneita asioita ja ne kaikki ovat tuoneet sinut tähän pisteeseen. Ja tästä pisteestähän pääsee vain eteenpäin, eikö totta? Miten ja mihin suuntaan, päätät SINÄ.
”Älä katso taaksesi, sillä et ole menossa sinne”
No katsotaan nyt kuitenkin, mutta vain hetki. Menneisyytesi nimittäin työntää sinua eteenpäin hyviin asioihin, jos niin haluat.
SE
Miten? Miten antaa olla? Miten hyväksyä, vaikka SE oli niin väärin? SE tuntui niin pahalta? SE sattui ja nöyryytti niin pahasti?
No ensinnäkin SE ei ole enää tässä, eikö niin? SE on jo menneisyyttä, ja olet jo aika kaukana SIITÄ, eikö niin? Tästä syystä voisit ehkä antaa SILLE anteeksi ja todeta että SIITÄ saattoi olla jotain hyötyä. Tämä voi olla vähän haastavaa mutta tähänkin löytyy työkalu 😀
Otapa käteesi pala paperia ja kynä. Piirrä keskelle paperia yksi suora jana, ja merkitse siihen numerot nollasta kymmeneen. Numero kymmenen kuvastaa sitä tilannetta, ettet ole koskaan kuullutkaan SIITÄ ja nolla tilannetta, jossa elämässäsi ei ole mitään muuta kuin SE.
Ja nyt, missä tällä janalla on se piste, jossa sinulle tapahtunut paha SE oli? Kuinka paha ja hallitseva SE oli? Merkitse tämä janalle. Mitä silloin tapahtui? Kuka tai ketkä ihmiset siihen liittyivät? Mitä muuta siihen tapahtumaan liittyi?
Seuraavaksi, missä kohdassa sinä itse nyt olet, suhteessa tuon loukkauksen paikkaan janalla? Kuinka paljon mietit SITÄ? Mitä SIITÄ ajattelet – kirjoita ylös vaikka kolme asiaa ranskalaisilla viivoilla.
Nyt, kuinka olet tullut tuosta pahimmasta pisteestä tähän päivään? Mitä asioita se vaati? Keitä henkilöitä siihen liittyi? Mitä teit, että pääsit tähän?
Ja viimeiseksi, mitä opit SIITÄ? Mitä keinoja olet oppinut tullessasi näinkin kauas tuosta möröstä? Mitä näistä keinoista neuvoisit toiselle ihmiselle samassa tilanteessa?
Ja vielä, nyt kun olet tullut noinkin kauas SIITÄ – mistä asioista tässä hetkessä olet kiitollinen? Ja taas, listaa kolme asiaa, jotka nyt ovat elämässäsi paremmin kuin SILLOIN.
Sinun ei tarvitse rakastaa kaikkea mitä sinulle on tapahtunut, mutta myös pahoja ja kipeitä asioita voi arvostaa opettajina ja kokemuksen antajina. Jos tätä harjoittelet, tulet huomaamaan, että menneisyys ei enää niin paljoa sanelekaan tätä päivää, vaan muuttuu vain kokemukseksi muiden joukossa. Tästä lähtien sinä ihan itse päätät, mitä voit haluta ja mihin pyrkiä.
Ja mikäs muu kuin kokemus auttaa olemaan läsnä ja avuksi muille, silloin kun siihen tulee mahdollisuus.
Blogin tulossa myös podcastina, tämän ja muut podcastini löydät täältä. Jos tarvitset lisäapua tai sinulla on kysyttävää, ota ihmeessä yhteyttä!
Artikkelikuva: valokuvaaja Tomi Kankainen
