Rakkaus voi satuttaa ja rakkaus voi parantaa – Aikuisiän parisuhteessa lapsuuden haavat voivat tulla kohdatuiksi

Parisuhde on usein se aikuisiän suhde, jossa joudumme kohtaamaan elämän meihin jättämät jäljet, haavat ja rosoisuudet.  Arjen tarjoillessa haasteitaan omaa sisintään on vaikea piilottaa toiselta, ja jossain vaiheessa vahvinkin suojamuuri yleensä murtuu. Se hetki voi saada sisäiset mannerlaatat törmäämään toisiinsa, herättää kivuliaita muistoja menneestä ja saada aikaan häpeän hyökyaallon.

Samalla se on kuitenkin hetki, joka voi käynnistää jotakin mittaamattoman arvokasta. Kun uskallat viimein näyttää omat arvistavimmat kohtasi toiselle, avautuu myös mahdollisuus niiden hoivaamiseen. Toisen hyväksyvässä läsnäolossa on mahdollista korjata jotakin sellaista, mikä on ehkä määritellyt koko elämääsi lapsuudesta asti. Vaikka joskus olisit tullut satutetuksi rakkaimpien ihmisten toimesta, voi rakkaus myöhemmin myös parantaa – jos vain uskallat antaa sille mahdollisuuden.

Seuraava runo on kaikille meille, jotka olemme joskus kasvattaneet itsellemme suojamuurin: 

Syvimmät haavat syntyvät usein rakkaimpien toimesta, jo lapsena, hetkissä, jolloin pieni ihminen jää ihan yksin hätänsä kanssa. Silloin sisimpään piirtyy ensimmäinen kipeä särö. Viilto, joka syvetessään saa meidät tekemään kaikkemme, hylkäämään itsemme, taipumaan vaikka henkisesti mutkalle, ettemme joutuisi kokemaan sitä uudelleen. Kasvatamme ympärillemme suojakuoren, jonka alle piiloudumme elämän iskuilta. Se, jos joku on luonnollista. Mutta kuori ei ainoastaan estä toista pääsemästä lähelle, se estää myös meitä itseämme katsomasta sinne, minne sattuu kaikkein eniten. Vasta kun olemme valmiita, kun meillä on joku, jolle uskallamme raottaa sydämen panssareita, jonka kanssa meidän ei tarvitse pelätä näkyväksi tulemista, haavoittuvuutta, voimme harjoitella kerrosten riisumista. Sitä, mitä on olla hoivattava.

Tämän ja muita inhimillisestä rakkaudesta kertovia runoja löydät kirjasta Kiitos, että rakastat minua silti: