Pienet lapset ovat luonnostaan toiveikkaita, ellei heidän toivoaan riistetä tavalla tai toisella. Minun toivoni hiipui rankkojen nuoruusvuosien aikana, jolloin menetin jossain määrin toivon paremmasta, koska vaikeat perheolosuhteet jatkuivat niin pitkään. Minulla on useita muistikuvia siitä, kuinka makaan pimeässä huoneessa itkien hiljaa epätoivon kyyneleitä samalla pyytäen sisimmässäni helpotusta tilanteeseen ”jostakin”.
Hiljattain tunsin taas tuon saman toivottomuuden ja surun, jopa itsesäälin aallon pyyhkivän ylitseni, kun koin olevani jumissa jollain tavalla elämässäni. Oivalsin, että sisäisesti toistan edelleen jotain hyvin vanhaa ja tuttua tunnekaavaa, jota ei ole enää oikeasti olemassa ja josta voisin tässä hetkessä jo päästää irti. En ole enää tuo sama tyttö, jonka vaikutusmahdollisuudet tilanteen muuttamiseksi olivat hyvin vähäiset.
Palasin yhteen muistoistani, takaisin siihen teiniaikojen huoneeseen ja näin itseni kippurassa sängyllä. Hiljennyin ja vein mielessäni tuolle nuorelle itselleni rakkautta, toivoa ja valoa ihan kirjaimellisesti. Ympäröin hänet turvalliseen syliin ja kuiskin korvaan helliä lauseita: ”kaikki tulee vielä muuttumaan paremmaksi ja sinä selviät tästä aivan varmasti.” Samalla tunsin, kuinka nykyhetkessä kehostani lähti purkautumaan vanha tunnemöykky ja aloin itkeä. Itkun sekaisena kerroin nuorelle itselleni olevani pahoillani kaikesta ja että hän on hyvin rakastettu. Mielessäni vielä asetin nuorelle itselleni sydämeen pienen hehkuvan helmen, toivonkipinän, joka auttaisi jaksamaan vaikeimpina hetkinä. Ihmeellistä kyllä, oloni helpottui huomattavasti ja olin onnellinen, että uskalsin antaa lukittuneiden tunteiden vihdoin purkautua. Tunsin, kuinka jotain vapautui kehostani ja minun oli helpompi hengittää. Nykyhetken haasteet eivät enää tuntuneetkaan niin mahdottomilta ylittää.
Toivoa tarvitaan, jotta löydämme sisäisen voimamme elää läpi haastavat elämänvaiheet. Joskus haasteet tapahtuvat niin nuorella iällä ja ovat niin vaikeita, että ne suorastaan riistävät meiltä toivon paremmasta, uskon omaan itseemme ja omaan elämään sekä luottamuksen omiin mahdollisuuksiin. Lakkaamme uskomasta olevamme kaiken hyvän arvoisia tai alamme pitää itseämme ”toivottomana tapauksena”, elämän runtelemana. Kun toivo katoaa, jää jäljelle itsesääli, häpeä, syyllisyys ja pelko.
Tarvitsemme tunteen toivosta, sillä se edeltää uskoa ja luottamusta. Jos alamme virheellisesti uskoa olevamme huonompia, arvottomampia ja epäonnistuneempia kuin muut, siitä syntyy itseään toteuttava ennuste. Alamme nähdä itsemme vääristyneiden linssien läpi ja tulkitsemme kaikki tapahtumat tuosta vääristymästä käsin. Näin kokemus huonommuudesta, heikkoudesta ja kelvottomuudesta lisääntyy sekä vahvistuu. Lopulta voi käydä niin, ettemme enää osaa ottaa rakkautta vastaan (vaikka sitä olisi tarjolla), vaan suljemme sydämemme, suojataksemme itseämme erillisyyden kivulta sekä uusilta pettymyksiltä.
Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erillisyyden kipu lukittuu sydämen sopukoihin ja ohjaa näin alitajuisesti ajatuksia, tunteita ja valintoja. Mikäli meiltä puuttuu usko ja luottamus itseen sekä elämään, meiltä puuttuu ikään kuin pohja ja perustus. Silloin elämä tuntuu jatkuvalta juoksuhiekassa tarpomiselta: raskaalta ja työläältä. Yritystä kenties löytyy, mutta jossain vaiheessa väsymme loputtomasti yrittämään ja pärjäämään yksin. Pysähtyminen on toisaalta pelottavaa, sillä silloin alamme vajota. Näin suorittamisen kierre jatkuu ja jatkuu…
Mennään vielä takaisin teinivuosien huoneeseeni. Ilman uskoa selviytymisestä, toivoa paremmasta ja hyväksyvän rakkauden viemistä sille pelkäävälle sisäiselle lapselle, en ehkä olisi voinut tuntea toivoa paremmasta myöskään nykyhetkessä. Tunnehaavat täytyy hoitaa siellä missä ne ovat syntyneet. Paluu sylttytehtaalle auttaa vapauttamaan alkuperäisen tunnetaakan kehosta ja solumuistista, jotta rakkaudelle, hyväksynnälle ja myötätunnolle tulee enemmän tilaa. Olen harjoitellut tätä tapaa vuosia ja onnistunut muuttamaan sisäisiä kokemuksia sekä todellisuutta vähä vähältä. Työnsarkaa on kohdallani riittänyt, mutta samalla pidän sitä rohkeana ja välttämättömänä muutoksena. Sisäisenä siivoustyönä, jonka arvon itse tunnistan omassa elämässäni. Tätä hyvää olen halunnut jakaa työni kautta myös muille: muutos on mahdollista!
Menneisyyttä ei silti ole syytä penkoa vain penkomisen takia, sillä lantakasatkin takuulla haisevat niitä pöyhiessä. Menneisyydestä olisi hyvä päästää lopulta irti, sillä muutoin se alkaa pitää meitä henkisesti vankinaan. Toisaalta menneisyyttä karkuun juokseminen tarkoittaa, että vastustat vaikeita tunteita sekä kokemuksia ja vastustaminen vain saa ne juoksemaan entistä kovempaa perässäsi. Päästämällä irti laajennat omia mahdollisuuksien kenttää ja ajatuksesi lähtevät suuntautumaan kohti uudenlaista, valoisampaa todellisuutta. Anteeksianto itselle ja muille on yksi parhaimmista tavoista opetella irtipäästämisen taitoa.
Toivo on tietoisuutta siitä, että asiat voivat vielä muuttua sekä oma kokemus kaikesta voi muuttua. Usko ja luottamus tunnekokemuksina taas ovat varmaa tietoisuutta siitä, että muutos on jo alkanut ja se on jo matkalla. Toivon tunteen avulla luomme odotuksen paremmasta ja usko/luottamus alkaa vetää muutosta puoleemme. Toivon avulla pääsemme pois juoksuhiekalta ja samalla kun löydämme sisimmästämme uskon parempaan, astumme vakaalle kalliolle, jolloin luottamus elämään alkaa myös vahvistua. Itse olen elämäni aikana sahannut edestakaisin lukuisia kertoja juoksuhiekan ja kallion väliä, eikä se oikeastaan ole kovin tavatonta muillakaan. Ihmiset, joita olen työssäni auttanut, ovat kuvanneet samankaltaista vaihtelua elämässä: välillä pelko ottaa ohjat ja välillä luottamus toimii ajurina. Yhtäkaikki, jokainen kokemus on osa ihmisyyttä ja arvokasta sinänsä.
Voitko siis todellisuudessa kokea syvää luottamusta elämään, ellet olisi tuntenut sen vastakohtaa ja hyväksynyt senkin kokemuksen osana omaa elämääsi?
Elämän ei silti ole tarkoitus olla pelkkää selviytymistä, vaan ennen kaikkea virtaavuutta, iloa ja oppimista. Kun toivottomuus väistyy ja usko sekä luottamus löytyvät, herää myös uteliaisuus elämää kohtaan! Utelias asenne auttaa tutkimaan syy-seuraussuhteita omassa elämässä ja kokemuksissa sekä ottamaan kokemuksista todellisen henkisen vastuun.
Usein kaikkein vastuullisin teko on pyytää itselleen apua silloin, kun oma taakka tuntuu liian suurelta kannatella.