Muistan taannoisilta vuosilta tapauksen, jossa lounastin yhdessä työtoverini kanssa. Olimme asiantuntijatyössä ja molemmat samassa positiossa. Hommaa riitti. Totesin ääneen, että työpöytäni on niin täynnä, että en pysty ottamaan enempää asiakkaita. Näin ollen kieltäydyn, mikäli niitä minulle ylhäältä päin tarjotaan.
“No just joo, arvaatko kenen pöydälle ne siitä sitten tippuvat?”
En muista, vastasinko ääneen vai ajattelinko vain mielessäni, että se on asia, josta en voi ottaa vastuuta. Voin kantaa omat työtehtävän ja niistä kumpuavat tunteet sekä vetää rajani, en muiden.
Luterilaisen työeetoksen perverssi paatos
Suomalaisen sisun perverssein ilmentymä on ihminen, joka lyhentää eliniänodotettaan vääntämällä selkärankansa mutterille. Usein asioiden vuoksi, joista hän ei liiemmin edes välitä. Äärimmillään sellaisten, joilla ei loppupeleissä ole suurempaa merkitystä.
Mutta perkele, en luovuta!
Kuinka tiukasti kannammekaan mukanamme luterilaista työeetosta. Sitä harhaista pyrkimystä, että kaikki työt tulee hoitaa kunnialla. Paino sanalla kaikki. Ja niitähän riittää, töitä nimittäin. Aniharvoin pysähdymme pohtimaan yksittäisten töiden tai kokonaisten työtapojen todellista merkitystä.
Edistääkö jokainen palaveri työn tavoitteita?
Onko se oleellista, että työaikaani ja sen käyttötarkoitusta valvotaan tarkasti?
Tuleeko minun vastata välittömästi sähköposteihin ja olla alati tavoitettavissa?
Ulospäin näkyvä kiire on ansio, joka kuormittaa
Työelämässä tuntuu usein olevan tärkeintä se, miltä tekemäsi työ näyttää ulospäin. Tällä kertaa paino sanalla näyttää. Asioiden järkevintä mahdollista edistämistä tärkeämpää on se, miten viestit työstäsi – sanoin ja teoin.
Moderni asiantuntijuus kaapataan argumentein. Viisain ei enää voita, vaan viihdyttävin. Jos et ole taitava viestimään työstäsi, jäät helposti joko seinäruusuksi tai keisariksi ilman vaatteita. Asetelma on kuluttava ja epäreilu.
On itselleen hyödyllistä hyväksyä, että emme tule koskaan saamaan kaikkea ansaitsemaamme arvostusta työelämässä. Suorittaessamme onnistuneita tehtäviä, seuraavia tulvii jo ovista ja ikkunoista. Jokaisella on omat rastinsa hoidettavana ja ristinsä kannettavana.
Ei myöskään kannata laskea sen varaan, että kun nyt tsemppaan, niin kohta kiire helpottaa. Kiire on siitä velmu velikulta, että se pysyy aina tavoittamattomissa. Kun luulemme saavuttavamme sen, harommekin tyhjää. Kiire pysyy aina edellämme, jos jahtaamme sitä.
Uupuneen ihmisen yksi ilmentymä on usein se, että henkilö paahtaa tukka putkella, mutta ei silti saa aikaiseksi tarpeeksi. Kone hyrrää jatkuvasti täysillä, mutta vaihde tuntuu koko ajan liian pieneltä.
Voit valita, poltatko itsesi vai suojeletko jaksamistasi
Esiin nostamani ongelmakohdat eivät ole kokonaan yksilön ratkaistavissa. Päinvastoin, uskon pitkäaikaiseen muutokseen vain, mikäli kollektiivi valitsee muuttaa suuntaa. Jatkuvan kasvun polulta olisi syytä siirtyä jatkuvan välittämisen polulle. Vain toinen niistä on kestävä.
Voit silti joissain kohdin valita, poltatko itsesi pelistä, josta et liiemmin edes välitä. Usein muutoksen edessä seisovat omat ennakkoluulomme. Harha siitä, että minut hylätään, mikäli teen asioita toisin.
Oma jaksamisesi on aina tärkeämpää kuin yksikään työtehtävä. Se ei tarkoita, ettetkö voisi ottaa vastaan kuormitusta. Ennemminkin sitä, että vain sinä voit asettaa itsellesi rajat, jotka kunnioittavat omaa jaksamistasi. Kuten olet huomannut, kukaan muu ei sitä tee. Ne rajat valjastavat myös ammattitaitosi todellisen potentiaalin.
Palataan alussa kertomaani esimerkkitapaukseen. Huomasin, että vastaukseni (etten aio ottaa enempää asiakkaita itselleni) herätti työtoverissani ärtymystä. Ikään kuin olisin päättänyt poiketa yhdessä sovituista pelisäännöistä. Siitä, että on tärkeää olla alati kiire ja jatkuva tuska päällä. Muuten joku huomaisi huijarisyndrooman, eikä siitä hyvää seuraisi.
Valitsin tehdä toisin, itselleni kestävämmin.
En saanut potkuja, eikä minua hylätty.
Selän takana käytyjen kahvipöytäkeskusteluiden supinoista en voi mennä takuuseen, mutta toisaalta, ne eivät liene tässä yhteydessä minun teekuppini.
Lisää Harri-Pekan ajatuksia erilaisten pelkojen ja epävarmuuksien kohtaamisesta voit lukea kirjasta Tunne pelkosi, vapaudu elämään.
Löydät kirjan TÄÄLTÄ.
