”Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma antaa kaikkein kauneintaan?”, kysyi Suurlähettiläät parisenkymmentä vuotta sitten.
Pysyvää on ainoastaan muutos, sanotaan. Mutta entä jos ei halua, että mikään muuttuu? Entä jos juuri tämän hetken haluaisikin sulkea pulloon ja laittaa sitten korkin visusti kiinni. Kaikkihan on niin hyvin nyt, joten eikö annettaisi pölyn laskeutua juuri tähän? Ei mentäisi enää minnekään.
Elämässä tapahtuneiden kriisien jälkeen on usein tyyntä. Silloin tuntuu, että elämän palaset ovat asettuneet paikoilleen. Vihdoin aurinkoiset päivät lämmittävät ja piirtävät pisamia kasvoihin. Vihdoin hymyt leviävät kasvoille eikä niitä varjosta mikään suuri ja vakava. Vihdoin saa elämässään levätä ja hengittää niin, ettei mikään rinnassa pingota.
Varsinkin silloin tahtoo tarrata: Puoliso, älä vain keikuta venettä, älä vain nyt muutu. Pysy juuri tuollaisena, sopiiko? Lapsi, älä kasva enää yhtään, jää kainalonkokoiseksi. Lämpimäiseksi, jonka poskea saa aina pussata. Älkää kukaan vanhentuko, älkää sairastuko, älkää sotiko, taistelko, älkääkä varsinkaan kuolko.
Emmekö voisi vain olla ja nauttia joka hetkestä, kun maailma on näin kaunis?
– Emme tietenkään.
Kyllä minä tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti. Kyllä tiedän, että lopulta sataa ja tuuli tuivertaa taas tukat eri asentoon. Tiedän, ettei muutosta sovi vastustaa eikä elämää estää virtaamasta. Ja tiedän, että lapsi nousee jaloilleen ja vilkuttaa äidilleen kohta postilaatikolta. Kyllä minä sen tiedän ja huudan kohta perään, että sinä pärjäät kyllä.
Voisinko silti tallettaa tämän hetken, kun kaikki on vielä näin hyvin?
Voin. Sillä tämä hetki tekee minusta minut ihan yhtä lailla kuin ne vaikeatkin hetket, kriisit, ja ne asiat, jotka kuulemma vahvistavat. Hyvä kasvattaa yhtä lailla – ja haluan uskoa, että jopa enemmän. Ne elämän kultahiput, hetket, joissa onni pakahtuu ja ilo tursuu – niistä voi tulevaisuudessakin ammentaa, itselle ja varsinkin toisille, silloin kun vahvuutta taas tarvitaan.
Onnellisia hetkiä ei kai saa pitää väkisin. My precious teki Klonkunkin sairaaksi. Samoin tekee halu pitää maailma pakottamalla sellaisena kuin itse haluaisi sen olevan. Ymmärrän minä sen. Silti joskus unohdan, että pelkäämälläkin pilaa helposti kaiken kauniin.
Siksi on uskallettava antaa onnen olla, mennä ja tulla taas takaisin. Uskoa siihen, että onnellisia hetkiä on polulle varattu jonoksi asti. Koska onhan tämäkin hetki tässä, olihan se edellinenkin. Siispä nyt, kun kaikki on hyvin, päätän katsoa tätä hetkeä tarkkaan ja odotan sitten seuraavaa. En aio pelätä pudotusta, sillä näiden hetkien turvin me kaikki kyllä pärjäämme silloinkin, kun taas rytisee.
Ps. Ajatuksia suorittajuudesta löytyy kirjastani Aina ei tarvitse jaksaa.
