Tästä syystä samat asiat tulevat käsiteltäväksi monta kertaa uudestaan – annathan itsellesi aikaa ja armoa

Oletko joskus havahtunut siihen, että asia, jonka luulit jo jättäneesi elämässäsi taaksesi, tuleekin eteesi jälleen uudessa muodossa? Tuntuu kuin samat kasvun paikat pitäisi koluta moneen kertaan. Ja näin usein onkin.

Kyse ei ole siitä, että olisit epäonnistunut kasvuaikeissasi tai ettet koskaan ottaisi opiksesi. Paraneminen on pitkä, koko loppuelämän mittainen polku, joka etenee kerroksittain. Siksi samat asiat tulevat eri elämänvaiheissa esiin uusilla tavoilla.

Itselleni yksi ikuisista kasvun paikoista on ollut esimerkiksi opetella olemaan itseäni kohtaan lempeämpi. Sisäinen matkani alkoi teini-iässä, kun havahduin syömishäiriöön ja halusin lähteä paranemisen tielle. Aloin opetella arvostamaan itseäni ja kehoani ja pitämään itsestäni parempaa huolta.

Seuraavaksi kohdattavakseni tuli addiktiivinen suhtautuminen liikuntaan ja olin jälleen samojen kysymysten äärellä. Sitten uuvuin työelämässä ja löysin itseni taas kerran tutkailemasta sisintäni, ihmettelemässä, mihin itsemyötätunto oli kadonnut, miksi minun oli niin vaikea tunnistaa omia rajojani ja tarpeitani. Miksi vaadin itseltäni liikaa? Eivätkä havahtumiset suinkaan loppuneet tähän.

Jokainen yllä mainituista haasteista on saanut minut tutkailemaan itseäni entistä syvemmin. Jokaisella kerralla olen oppinut itsestäni jotakin uutta. Olen oppinut hahmottamaan omaa elämänhistoriaani, roolimallejani, uskomuksiani ja niitä syvälle sisimpään viiltäneitä tunnekokemuksia, joita varten tietyt selviytymismekanismit ovat kehittyneet. Olen ymmärtänyt, mitä varten ne ovat olleet olemassa ja oppinut tunnistamaan hetket, jolloin olen valmis päästämään niistä irti.

Tutkimusmatka itseeni on ollut samalla tutkimusmatka sosiaalisiin suhteisiini, lapsuuden perheeseeni, pari- ja ystävyyssuhteisiini sekä ympäröivään yhteiskuntaan, sen asettamiin normeihin ja ihanteisiin. Mitä enemmän olen uskaltanut itsessäni kohdata, sitä syvempiin paranemisen kerroksiin olen päässyt käsiksi.

Somaattinen arkeologia -nimisen terapiamenetelmän kehittänyt Ruby Gibson kuvaa kirjassaan My Body, My Earth: The Practice of Somatic Archaelogy (2008 / iUniverse), paranemista arkeologisena matkana, jossa kuljetaan yhä syvemmälle kehollisiin kerroksiin. Minusta se kuvaa hyvin sitä, miltä paranemisprosessi tuntuu.

Uusien kehollisten kerrosten avautuessa, myös itselle osoitetut kysymykset muuttavat muotoaan. Enää en mieti, miksi vaadin itseltäni liikaa, sillä olen jo pystynyt kaivautumaan ydintunteisiini ja kipuihini, kuten arvottomuuden kokemukseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon, jotka saavat minut yhä toisinaan ylisuorittamaan arkea. Sen sijaan pysähdyn kuulostelemaan sisintäni ja kysyn itseltäni, mitä minä olen vailla tässä hetkessä, mikä auttaisi minua palaamaan takaisin rauhan ja läsnäolon tilaan. Sillä syvällä sisimmässä tiedän, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse enää puskea, pakoilla tai piilotella omaa autenttista itseäni.

Vaikka paranemisen polulla ei tunnu olevan loppua, tuovat kasvun kerrokset mukanaan rauhaa, vapautta ja luottamusta. Mitä tukevammaksi kehollisen turvan ja rauhan maaperä muodostuu, sitä varmemmin tietää pääsevänsä takaisin jaloilleen, vaikka elämä toisinaan horjuttaa perustuksia myöden.

Ajatus kehosta omana ainutlaatuisena maaperänä on kaunis. Niin kuin maa, jokaisen meistä keho on kokenut kovia. Paranemisen matkalla keho on maaperämme, jonka kuoren alle elämä on jättänyt jälkiään. Menneisyyden kerrosten läpi kaivautuminen on hidasta, sotkuista ja toisinaan kivuliastakin puuhaa, mutta vain siten voimme löytää takaisin syvimmän olemuksemme luo. Vain siten voimme löytää kotiin.