Annan tarina:
Äitini elää pääni sisällä kriittisenä, kyseenalaistavana äänenä. Väittelen hänen kanssaan jatkuvasti. Nykyään osaan onneksi jo sanoa vastaan. Hän ei enää lytistä minua. Mutta kriittinen ääni sisälläni on usein läsnä, oli kyse sitten tiskaamattomista tiskeistä tai suurista elämänvalinnoista.
Äitini ei ehkä uskoisi, miltä minusta tuntuu. Hänen näkökulmastaan olen luultavasti käyttäytynyt toisin kuin kriittinen sisäinen ääni sanoo, koska olen toiminut vastoin odotuksia. En ole vastannut hänen tarpeisiinsa. Olen uhmannut, ollut etäinen ja itsepäinen.
Olen kokenut äidin katseen ensisijaisesti arvostelevana. Edelleen tunnen samoin, kun hän katsoo minua. Minussa herää voimakas tunne, että minussa on jokin pielessä. Odotan seuraavaa iskua.
Parisuhteissa tämä on näyttäytynyt vaikeutena tulla nähdyksi, vaikka mieheni osaa tukea minua täydellisesti, eikä minun tarvitse pelätä hänen arvosteluaan. Mutta kun hän katsoo minua ihaillen, tuntuu kuin hänen katseensa porautuisi juuri siihen haavaan, jonka äidin kriittinen katse on jättänyt. Ei ole ollut helppoa oppia ottamaan ehdotonta rakkautta vastaan. Opettelen sitä yhä.
– Anna, 42
Oletko kokenut arvostelua ja syyllistämistä oman äitisi suunnalta? Lohtua, vertaistukea ja voimauttavia ajatuksia äiti-tytärsuhteiden ristiriitoihin löydät Katri Syvärisen uutuuskirjasta Äitihaava – tyttären raskas perintö.
