Tiina-Emilia Kaunisto on tietokirjailija ja työelämän erityisasiantuntija Monimuotoiset perheet -verkostossa. Hän vaikuttaa työkseen, jotta työelämässä huomioitaisiin erilaiset perhetilanteet, myös perheestä johtuvat kriisitilanteet. Monimuotoiset perheet -verkosto on kymmenen suomalaisen perhejärjestön yhteistyöverkosto.
Äitini kuoli viime kesänä. Hän oli vielä mukana työelämässä, ja äkillisesti alkanut saattohoito tuli järkytyksenä meille kaikille.
Kuolema räjäytti hetkeksi oman kalenterini uusiksi ja asetti asioita eri mittasuhteisiin. Sain elettäväkseni kriisitilan, jota en missään nimessä halunnut, mutta josta en voinut kieltäytyä. Koska äitini eli yksin, sain menetyksen lisäksi järjestettäväksi esimerkiksi muistotilaisuuden, kuolinsiivouksen, asunnon myymisen, perukirjan ja muut kuolinpesän talousasiat.
Kuoleman tuoma kuorma oli vielä syksyllä suuri samalla, kun kalenterini oli pullollaan erilaisia työtehtäviä. Niistä kaikista en olisi selvinnyt uupumatta, ellen olisi jo saanut jo kesällä tukea työyhteisössä.
Koska edistän työkseni työelämää, jossa tuetaan myös läheisen kuoleman kokeneita, olen tuen suhteen onnekkaassa asemassa. Työyhteisöni tietää surevan tukemisen tärkeyden ja siihen on olemassa käytännöt. Työssäni kuulen myös tarinoita, joissa tuki ei ole onnistunut tai sitä ei ole ollut lainkaan.
Työtoverin suru voi olla työtovereille vaikea asia kohdata, ymmärrän sen kyllä. Toisen suru saattaa nostaa itsellä vaikeita tunteita pintaan. Voi myös tuntua helpommalta tai hienotunteisemmalta jättää työtoveri yksin työstämään suruaan.
Vaikka tavoite on hieno, moni sureva voi kokea yksin jättämisen jopa tylynä. Sen lisäksi, että läheinen on kuollut, ympäröivä yhteisö sulkee ulkopuolelle, eikä kutsu mukaan lounaalle, kahville tai työpäivän jälkeiselle oluelle entiseen tapaan.
Suru ei ole putki, jonka toisesta päästä pullahtaa ulos suruton ja iloinen ihminen suruajan jälkeen. Suru on aaltomaista liikettä, jossa vaihtelee hyviä ja huonoja jaksoja. Vihan, itkun ja lamaannuksen lisäksi surevalla voi olla tarve välillä nauraa – tai olla vain muiden ihmisten joukossa.
Miten tukea surevaa? – 5 vinkkiä
Kun äitini kuoli, minua lämmitti muiden myötätunto ja se, että minulta kysyttiin usein kuulumisia. Pomoni totesi muutaman kerran, että äiti kuolee vain kerran elämässä, ja nyt ei ole pakko jaksaa. Ilahduin myös kukkakimpusta, jonka sain työyhteisöltäni suruvalitteluksi.
Jokainen kriisitilanne on ainutlaatuinen, eikä ole vain yhtä oikeaa tapaa toimia. Tässä on kuitenkin joitakin asioita, jotka voivat auttaa surukriisin kokevaa työtoveria:
- Ole myötätuntoinen ja sensitiivinen. Sano esimerkiksi, ettei minulla ole sanoja tässä tilanteessa, mutta otan osaa suruusi.
- Kysy, millaista tukea työtoverisi tarvitsee. Tilanteessa voi auttaa käytännön apu, kuten valmis ruoka tai kriisipalveluista kertominen.
- Varo fraaseja, jotta et mitätöi tunteita. ”Joko sinä vielä suret?”, ”etkö sinä enää sure?” tai “vuoden päästä helpottaa” voivat loukata surevaa. Vältä myös lausetta “kaikille annetaan sen verran kuin kestää”.
- Rohkaise sairauslomalle, jos sureva vaikuttaa uupuneelta.
- Kysy kuulumisia myöhemmin. Suru ei lopu, vaan muuttaa muotoaan.
Jos olet esihenkilö, voit tehdä surevan jaksamisen tukemiseksi vielä enemmän. Tutustu Monimuotoiset perheet -verkoston perheystävällisyysoppaaseen, jossa on vinkkejä työyhteisöille.
TOIMITUKSEN LUKUVINKKI: Surua ja surevia kohtaavalle
Lupa surra on kirja surijalle, hänen läheisilleen ja niille, jotka kohtaavat surevia ihmisiä. Tämä kirja antaa luvan surra kaikkea, mistä on päättänyt luopua tai joutunut luopumaan. Sen sivuilla pohditaan, kenelle kuuluu lupa surra, miltä suru tuntuu ja miten surua ja sen lähitunteita voi käsitellä ja ymmärtää.
Voit tutustua kirjaan TÄÄLLÄ.
