Nämä sanat ovat sinulle, joka olet tottunut aina pärjäämään yksin.
Sille on syynsä, että sisintäsi suojaamaan on kasvanut iskunkestävä kuori. Että sinun on vaikea tukeutua toisiin ihmisiin. Luottaa siihen, etteivät muut käännä sinulle selkäänsä. Ei ole sattumaa, että tiukan paikan tullen pukeudut ennemmin haarniskaan, puret hammasta ja jatkat eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sinussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se, miten toimit, on sisäänrakennettuna kehoomme ja hermostoomme. Kun ihminen kokee jotakin sellaista, mikä järkyttää sisintä, mitä ei pysty sellaisenaan käsittelemään ja vastaanottamaan, siirtyy keho taistele, pakene tai jähmety -tilaan. Kun näin tapahtuu elämän aikana toistamiseen tai liian monta kertaa, voi kehollisesta hälytystilasta tulla pysyvä olotila – tapa selviytyä.
Elämässä jatkuvasti mukana kulkeva tunne yksin pärjäämisestä, tai niin sanotusta “ylivahvuudesta”, voi olla merkki hermostollisesta tilasta, jossa kehon taistelumoodi on jäänyt päälle. Vaikka välitön vaara olisi ohitse ja vaikka apua sittemmin olisi saatavilla, tapa reagoida säilyy samana.
Tällöin taistelusta ja pärjäämisestä on tullut keskeinen osa ihmisen identiteettiä, sitä kuka ja millainen hän kokee olevansa, ja miten hän uskoo selviytyvänsä elämässä.
Moni kovia kokeneista ihmisistä kutsuu itseään selviytyjäksi, soturiksi tai taistelijaksi, ja sellaisia he ovatkin. Vaikka elämä on kohdellut heitä rankoin ottein, he ovat pystyneet kasaamaan itsensä ja nousemaan aina uudestaan. He tietävät, että huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta vahvimmankin soturin sisällä asuu pieni ihminen, joka toivoo tulevansa nähdyksi kaikkine puolineen.
Kun elämä jossain vaiheessa (toivottavasti) helpottaa, saattaa haarniska alkaa tuntua raskaalta. Ehkä ihmisen sisällä herää kaipuu toisenlaiseen, kevyempään ja pehmeämpään tapaan olla, kenties myös toive siitä, ettei aina tarvitsisi olla vahva. Että välillä voisi olla myös pieni ja haavoittuva. Tällainen kaipuu voi äkkiseltään tuntua pelottavalta. Kuka olen, jos luovun siitä osasta itseäni, joka on kannatellut minua kaikki nämä vuodet? Kuka olen, jos en enää ole selviytyjä?
Vaikka rintaa puristavasta haarniskasta haluaisi kuinka kovasti eroon, sitä ei voi repäistä pois kertaheitolla. Liiallisesta vahvuudesta poisoppiminen on samalla vanhojen tunnetaakkojen kohtaamista ja niiden hellää asteittaista kuorimista. Koska taustalla on monesti kipeitä traumoja, tarvitaan toisen ihmisen tukea ja hyväksyvää katsetta. Ihmistä, jonka edessä saat harjoitella turvallisesti olemaan rikki, auki, heikko ja haavoittuva.
Uudenlaista, haavoittuvaisempaa olemisen tapaa harjoitellessa suru, häpeä ja pelko ovat usein läsnä. Haarniskan sisältä paljastuu paljon sellaista, jota on vaikea kohdata ja hyväksyä: kaikki ne padotut tunteet ja yksin jäämisen kokemukset, joiden käsittelyyn ei ole aiemmin ollut voimavaroja. Ne, jotka on pitänyt huitaista pois arkisen selviytymisen ja henkisen kasassa pysymisen tieltä.
Lohdullista kyllä suojakuoren keventyessä myös askel kevenee ja keho saa viimein hellittää. Turvallisen ihmisen seurassa, kaikki puolet sinusta pääsevät lähemmäksi päivänvaloa. Ja ehkä jossain vaiheessa tulee se päivä, kun voit katsoa riisuttuja selkäpanssareita ja rintasuojuksia lämmin tunne sydämessäsi. Niiden ansiosta jaksoit kulkea tähän päivään asti. Ja nyt olet vapaa.
Lisää lohturunoja löydät runokirjasta Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä:
