Vuosia sitten laitoin unelmakarttaani kuvan mummosta ja pikkutytöstä, jotka nauraen halasivat toisiaan. Sisälläni oli tunne, että minussa on mummoainesta ja minulla on paljon annettavana mummorakkautta. Toivoin, että voisin olla mummo jollekin pienelle.
Koska minulla ei ole omia lapsia, niin ajatus mummiudesta kohdallani oli kuitenkin periaatteessa mahdoton.
Mutta joskus mahdotonkin voi muuttua mahdolliseksi. Muutama vuosi unelmakarttani tekemisen jälkeen kummityttöni ja hänen miehensä pyysivät minua mummiksi tulevalle lapselleen ja hänen mahdollisille tuleville sisaruksilleen. Niinpä saan nyt olla mummi kahdelle pienelle tytölle ja rakastaa heitä sydämeni kyllyydestä.
Jos olisin kyynisempi, voisin todeta, että enhän minä oikeasti ole mummi ja ettei unelmani oikeasti toteutunut. Mutta toiveikkuudessa, optimismissa ja unelmoinnissa onkin kyse asenteesta, tavasta katsoa maailmaa ja tulkita meille tapahtunutta.
Mitä minä voittaisin kyynisyydellä ja niin sanotulla realismilla? Surua, katkeruutta ja mielipahaa? Kitkerää ylemmyydentuntoa siitä, että pidän kiinni karusta, biologisesta totuudesta?
Onneksi voin kuitenkin itse valita näkökulmani ja määritelmäni. Minulle mummius ei ole biologiaa, vaan lämmintä yhteyttä ja syvää tunnetta. Puhdasta rakkautta, joka on paljon miellyttävämpi tunne kuin katkeruus tai mielipaha.
Voimme valita – ja meidän kannattaa valita – määritelmistämme ja selityksistämme ne, jotka tuottavat paremman olon itsellemme ja muille.
Teksti on lainaus kirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluentoTÄSTÄ.
