Ole armollinen itsellesi — mutta miten?

Kun joku tuskailee riittämättömyyden tunnettaan, kiireessä tekemättä jääneitä asioitaan tai arjen pieniä epäonnistumisiaan, ensimmäinen kuuntelijan suusta kuuluva neuvo on yleensä olla itselleen armollinen. Tämä neuvo on helppo antaa, mutta vaikea toteuttaa itse silloin, kun armollisuudelle todella olisi tarvetta.

Moni haluaisi olla itselleen armollinen ja myötätuntoinen, kohdella itseään lempeästi ja rakastaen. Miksei se siltikään onnistu niillä hetkillä, kun tarve on suurin?

Erityisesti nuorempana olin itselleni todella armoton. En edes tiedostanut asiaa, mutta ruoskin itseäni jokaisesta pienestäkin virheestä — myös asioista, jotka eivät olleet, näin jälkikäteen katsottuna, millään tavalla edes virheitä. Vielä nykyäänkin olen armoton tekemisiäni kohtaan, vaikka se ei välttämättä aina näy ulospäin. Olen kuitenkin enenevissä määrin oppinut myös sivuuttamaan näitä itsekriittisiä ääniä, jotka lähtevät kiertämään kehää päässäni arkisissa tilanteissa.

Jotta voi tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, itseään täytyy kunnioittaa sekä omia tunteita ja ajatuksia arvostaa sellaisenaan. Kun koen häpeää sanomisistani tai kiukkua epäoikeudenmukaisuudesta, jota kohtaan, ajattelen nykyään usein ensimmäisenä, että: “Hei, minun on oikeus tuntea näin ja se, että tunnen näin, ei tee minusta huonompaa ihmistä kuin muut.” Se helpottaa, vaikkei poista sisäistä kriitikkoa lopullisesti.

Vaikka on sallittavaa, ja toivottavaakin, ottaa tunteet vastaan sellaisenaan ja kuulostella niitä arvostelematta, on eri asia, antaako tunteen viedä mukanaan niin, että projisoi oman epävarmuutensa muihin tai vaikenee vähätellen omia tuntemuksiaan. Hienointahan olisi, jos uskaltaisi vain avoimen kepeästi kertoa, millaisia tunteita juuri minulla, juuri siinä tilanteessa heräsi. Olisi hienoa sanoittaa tunteensa itseä tai muita arvostelematta.

Olen lukuisia kertoja todennut, että avoin tunteiden sanoittaminen avaa myös keskustelukumppaneitani ymmärtämään, ja siten myös itseäni olemaan armollinen näitä ajatuksiani ja tunteitani kohtaan. Vaikeneminen lisää väärinymmärryksiä ja siten itseni ruoskimista. On tietysti myös hyvin ymmärrettävää, että kaikissa tilanteissa ei ole syystä tai toisesta turvallinen ilmapiiri omien kokemustensa kertomiseen. Silloin sanoiksi pukeminen voi olla helpompaa esmerkiksi jonkun turvallisen, tilanteesta täysin ulkopuolisen, ihmisen seurassa.

Itsemyötätuntoon kuuluu osaltaan myös se, että osaa olla armollinen itseään kohtaan myös silloin, kun toimii epäsuotuisalla tavalla; jos tiuskaisee toiselle tai jättää kertomatta, kun toisen sanat tuntuvat pahalta. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten haluaisi. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten muut tilanteessa odottavat. Itseäni helpottava ajatus näissä tilanteissa on, että samankaltaisia tilanteita tulee eteen vielä lukuisia. Minulla on mahdollisuus toimia samankaltaisessa tilanteessa joskus myöhemmin toisin. Ei haittaa, jos joskus epäonnistun, kun perustoiveenani ja elämänmittaisena tavoitteenani on kunnioittava, avoin ilmapiiri.

Ps. Silloin, kun et jaksa pohtia itseäsi syvällisesti, kiva tapa itsemyötätunnon lisäämiseen on hemotella itseään ehdoitta! Ehkäpä ostamalla itsellesi kukkia tai jotain erityisiä herkkuja? Tai varaamalla ajan hierontaan tai hemmotteluhoitoon? Ihan vaan, koska voit, ei siksi, että olet sen ensin jotenkin ansainnut. <3

Osaatko sinä olla armollinen itsellesi oikeilla hetkillä?