Usein, kun meillä on häpeää / itsemme pienentämistä / arvottomuutta / huonommuuden kokemusta, vedämme puoleemme kokemuksia, jotka vahvistavat uskomusta arvottomuudesta / huonommuudesta. Ei siksi, ettemme olisi arvokkaita vaan siksi, että luulemme, ettemme ole. Siinä on se olennainen ero.
Mutta toisten ihmisten toiminta ja se, kuinka he sinua kohtelevat ei johdu sinusta – sillä ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä. Usein ymmärrämme tämän jollain tasolla kognitiivisesti, mutta asian sisäistäminen vie oman arvon löytämisen uusiin sfääreihin.
Opimme katsomaan itseämme varhaisten kasvattajiemme ja elämän kokemusten myötä. Mutta sen sijaan että lapsina tietäisimme, että peilinä saattaa olla arvottomuudesta kärsivä, hauraalla itsetunnolla varustettu tyyppi joka ei kenties kykene peilaamaan rakastettavuuttamme (vaikka rakastaisikin meitä hurjasti), opimme uskomaan, ettemme ole täysin rakastettavia. Opimme luulemaan, että toiset ihmiset teoillaan ja sanoillaan määrittävät arvomme, vaikka todellisuudessa arvomme on mistään riippumatonta ja sisäsyntyistä.
Elämän myötä opimme usein myös (alitajuisesti) uskomaan, että kun kerran olemme näin viallisia ja olemme mokailleet ja tehneet kaikenlaisia huonouksia, emme ole itsemme rakastamisen ja anteeksiannon arvoisia. Mutta ihan jokainen on armon, rakkaudellisuuden, hyväksymisen ja anteeksiannon arvoinen. Uskon, että syvimmillään tuo armo ja myötätunto kumpuaa sielusta asti – se rakastaa ihmisyyttään ehdoitta.
Kun tätä asiaa alkaa sisäistää, voi alkaa tehdä uusia valintoja. Mitä valitsisin, jos olisin (ja olenkin) arvokas mistään riippumatta? Mitä valitsisin, jos muiden ei tarvitsisi hyväksyä minua, vaan voisin itse ottaa koppia hyväksytyksi tulemisen inhimillisestä tarpeestani? Arvomme tekee näkyväksi omat valintamme, eivät muiden ihmisten valinnat ja valitsematta jättämiset.
Kirjoitan Sydänvoimaa-kirjassani häpeän kohtaamisesta, siitä, miten sen kehollinen löytäminen alkoi avata tunneyhteyttä itseeni. Sitä, että voin olla kehossani ja itsessäni kokonaan läsnä. Tarvitsin siihen ulkopuolista peilausta ja rakkaudellista, turvallista jeesausta – sen opetteluun, että tarpeeni, tunteeni ja kaikkeuteni on ihan okei – ja saan niitä ilmineerata.
Nykyään omalla vastaanotollanikin tullaan yleensä jossakin vaiheessa prosessia pikku hiljaa (tai vikkelästikin) häpeän ja siitä vapautumisen äärelle. Se on hyvin voimakkaan kehollistakin – häpeän kohtaaminen avaa yhteyden tunteisiin ja tarpeisiin, ja sitä kautta vastuullisuuteen niiden kanssa. Häpeän äärelle voi tulla, kun turvaa ja rakkaudellisuutta (vaikkapa auttajan peilauksessa) on riittävästi. Häpeä syntyy suhteessa toisiin ja synnyttää samalla läheisriippuvuuden – ja häpeästä vapautumisen matka käy myös suhteessa toisiin. Ja lopulta siinä on kuitenkin kyse suhteesta itseen: kaiken läpi, kaiken myötä ja kaiken jälkeen voikin antaa itse itselleen luvan ehdottomaan oman arvon kokemukseen. Antaa sielun valon säkenöidä tässä keskeneräisessä ihmisyydessäni.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
