Kohtaamiset oman isän kanssa synnyttävät muistijälkiä

Olen saapunut hoivakotiin tapaamaan isääni. Tuttu haikeus ja suru hiipivät puseroon samalla, kun etenen rauhallisin askelin pitkin hiljaisia käytäviä. Täällä ei elämöidä, vaan valmistaudutaan vääjäämättömään, niin arvokkaasti kuin suinkin mahdollista.

Koputan perimmäisen huoneen oveen ja astun sisään. Minut toivottaa tervetulleeksi katse, joka valpastuu. Käsi ja kasvot liikkuvat pakonomaisesti.

Olen valinnut uskoa siihen, että isä tunnistaa minut, vaikka en menisi siitä enää takuuseen. Muistisairaus on vihuliainen tauti.

Kohtaamiset, jotka synnyttivät siemeniä

Muistan, kuinka vietimme lapsuuteni kesät Päijänteellä. Isäni vihki minut veneemme messipojaksi. Hänelle oli tärkeää ohjeistaa tehtäväni, joita olivat mm. kiinnitysköysien keriminen rullalle ja lepuuttajien asettaminen veneen laidalle. Ne olivat vastuita, joiden suorittamisen myötä sain jatkaa Mustanaamioiden lukemista.

Vuonna 1991 Kimmo Kinnunen heitti Tokiossa keihäänheiton MM-kultaa, jonka myötä osoitin orastavaa kiinnostusta lajia kohtaan. Isä ei empinyt, vaan päätti alkaa valmentaa rimpulaa poikaansa. Hän lainasi kirjastosta kirjan ja sen luettuaan opetti oikean heittotekniikan. Melko pian ymmärsimme molemmat, ettei homma lähtisi sen uljaampaan liitoon kuin kädessäni oleva keihäskään.

Pari vuotta myöhemmin aloin pelata jääkiekkoa. Olin joukkueemme maalivahti. Etenimme sarjassa aina finaaliin saakka.

Isä piti enemmän yksilöurheilusta, mutta tuli kesken työpäivänsä jäähallille katsomaan finaaliottelua. Voitimme ja minut palkittiin ottelun parhaana pelaajana. Palkintopipoa arvokkaampaa oli se, että isä näki minut. Ottelun jälkeen hän vei minut syömään hampurilaisravintolaan, kuten oli aiemmin luvannut.

Tuli sekin aika, kun aloin tuoda tyttöystäviäni näytille. Erään kerran saunan lauteilla, ollessamme kaksin isän kanssa, hän totesi ykskantaan “jos tuon naisen otat, tulet katumaan koko lopun elämäsi.” Kiukaan sihistessä ei turhaan kainosteltu. Ehkä hän oli kyllästynyt äänekkääseen riitelyymme?

Kun lopullinen ero koitti, isä istui vierellä ja tuki kuulevana korvana. Hän ymmärsi, että väärästäkin naisesta luopuminen sattuu.

Kivuliain kohtaamisemme lienee aamu, jolloin palasin armeijasta. Olin lopettanut asepalvelukseni etuajassa, omasta tahdostani.

“Mitä ikinä valitsetkaan, sä olet silti mun poikani”, isä oli muistuttanut puhelimessa. Tiesin kuitenkin aiheuttaneeni hänelle valtavan pettyksen. Odotusarvo oli ollut kova, että sotilaskuvani päätyisi veljien kuvien seuraksi piirongin päälle. Nyt näin ei käynyt.

Isä ei puhunut minulle kolmeen päivään. Ei se mielenosoituksellista ollut, hänellä ei vain ollut sanoja.

Kohtaamiset, jotka kasvattavat jäljen

En ole enää pelkästään poika, olen myös isä. Oma identiteettini isänä kattaa 100% ajastani, vaikka huoltajuuden jakamisen vuoksi olen fyysisesti läsnä vähemmän.

Kohtaamiset omien lasteni kanssa ovat jälleennäkemisen hetkellä voimakkaita, mutta taantuvat nopeasti arkisiksi. Ne soljuvat usein automatisoituneesti aina siihen saakka, kunnes jompikumpi heistä ilmaisee tavalla tai toisella tarvitsevansa minua.

Se voi olla hetki, jolloin pää osuu ovenkarmiin, koululäksyt mietityttävät tai painajaisuni pitää hereillä.

Jossain kulkee se raja, joka piirtää näkyväksi lapseni alati läsnä olevan tarpeen kohdata ja olla yhteydessä omaan vanhempaansa.

Tuo tarve puhuttelee minua suuresti, niin isänä kuin poikana. Nyt aikuisena asiaa pohtiessani huomaan, etten kaivannut isältäni manuaalia elämään, vaan kokemuksen siitä, että sain tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena.

Vaikka kiusaus sormen heristämiseen ja ylhäältä päin ohjeistamiseen on suuri, haluan tarjota saman myös omille lapsilleni. Sen tunteen, että iskä on oikeesti olemassa!

Lukuisat kohtaamiset, joita isä ja lapsi keskenään jakavat synnyttävät muistijälkiä. Ne voivat joko lannistaa tai antaa ratkaisevan voiman.

Viimeinen kohtaaminen

Astun peremmälle ja istahdan hoivakodin sängyn vierelle. Olen ensimmäistä kertaa täällä kaksin isän kanssa, aiemmin mukana on ollut vähintään joku muu.

Kun asuu toisella paikkakunnalla, vierailut tuppaavat jäämään. Joka kerta lähtiessäni täältä mietin hiljaa mielessäni, kohtaammeko enää.

Tässä me nyt sitten olemme, isä ja minä. En tiedä, tulisiko minun sanoa jotain tyhjentävää? Moinen ei kuulu tapoihimme.

Haluaisin kertoa, että “sinä olet ollut minulle hyvä isä”, mutta en osaa sanoittaa sitä ääneen.

Kuin varkain huomaan isän silmien kostuvan, lopulta kyynelvanoiksi saakka. En tiedä syytä siihen, mutta ounastelen. Painan kämmeneni hänen kätensä päälle ja nyökäytän päätäni hyväksyvästi. Huomaan, ettei tässä mitään sanoja tarvita.

Se oli viimeinen kohtaamiseni isäni kanssa. Kaksi viikkoa myöhemmin hän menehtyi.

Supertarjous ❤ Unelmakarttakirja -verkkokurssi nyt -50% alennuksella vain 19,75€.
Synttäriviikon tarjous  on voimassa  sunnuntai-iltaan klo 23.59 saakka.
Lue lisää
close-image
Tarjous -35% ❤ Eevi Vuoriston verkkokurssi tunnelukoista nyt 44,90€ (norm. 69€) - Voimassa maanantai-iltaan klo 23.59 saakka.
Lue lisää
close-image
KIRJAMESSUJEN AJAN KAIKKI KIRJAT -25% ❤ Tarjoushinnat voimassa Hidasta elämää -puodissa sunnuntai-iltaan klo 23 saakka 📚
TÄSTÄ PUOTIIN
close-image
Kampanjan JATKOAIKA maanantai-aamuun klo 07! Valitse kaksi korttipakkaa niin tarjoamme sinulle kolmannen ilmaiseksi ❤
OSTA TÄSTÄ
close-image