Nykyisin ihaillaan itsenäisyyttä ja vahvuutta. Lehtien palstoilla kirjoitetaan sankaritarinoita ihmisistä, jotka ovat löytäneet oman voimansa ja vapautuneet elämään elämäänsä muista riippumatta. Jos taas joku myöntää rehellisesti tarvitsevansa lähelleen ihmisen tai ihmisiä, eikä tiedä selviytyisikö yksin, katsotaan häntä helposti säälien ja pidetään jos ei hauraana, niin ainakin vähän heikkona.
Totuus on kuitenkin, että me kaikki tarvitsemme toisiamme ja yksin pärjääminen on enimmäkseen silmänlumetta. Modernissa maailmassa olemme riippuvaisia lukemattomista ihmisistä jo pelkästään, jotta saamme esimerkiksi ruokaa pöytäämme tai ylipäätään pystymme viettämään sujuvaa arkea. Riippuvaisuutemme muista käynnistyy jo äidin kohdussa ja jatkuu läpi elämämme.
Hyväksymme siis, että tarvitsemme toisiamme, jotta elämämme olisi sujuvaa, mutta entä jos sanon tarvitsevani kumppaniani tai tarvitsevani rakkautta? Onko se heikkoutta vai sittenkin inhimillisyyttä? Onko vahvuutta pyrkiä pärjäämään yksin vai se, että myöntää tarvitsevansa toista?
Minusta suurinta vahvuutta on uskaltaa olla oma itsensä. Toiselle se on sitä, että löytää elämälleen merkityksen rakkauden tai läheisen ihmissuhteen kautta. Toiselle se on sitä, että opettelee asettamaan selkeät rajat itsensä ja toisten välille. Toiselle se on sitä, että saa joka aamu halauksen ja yhteisen aamukahvin. Toiselle se on sitä, että on yksin teltassa keskellä erämaata ja tuntee vapauden läikähtävän sydämessään.
Me kaikki olemme erilaisia, mutta lopulta liikuttavan samanlaisia. Meillä kaikilla on haaveita ja pelkoja. Meillä kaikilla on rumia ja kauniita tunteita. Meillä kaikilla on kokemuksia yhteydestä ja yksinäisyydestä. Koko elomme perustuu siihen, miten olemme yhteydessä toisiimme.