Maailma huutaa, että pitää tehdä sitä, tätä ja tuota. Sinä osaat ja se on sinun velvollisuutesi, joten sinä teet. Teet ja teet. Jaksat ja jaksat.
Kuvattu tilanne voi olla väliaikainen mutta ei jatkuva. Tilanteeseen johtaneet syyt voivat olla moninaiset, mutta yksi asia vaikuttaa eniten: syystä tai toisesta on vaikea asettaa omia rajoja – oman jaksamisen rajoja. Jostain on syntynyt ajatus, että muiden pyytämät asiat ovat tärkeämpiä kuin oma tasapainoinen elämä.
Niin minullekin kävi. Näin jälkeenpäin ajateltuna vastasin koulussa jokaisen opettajan toiveeseen – jokaiseen parhaani mukaan. (Ja niitä muuten oli paljon!) Myöhemmin työelämässä koin, että olen ansainnut paikkani joka päivä uudelleen vain siinä tapauksessa, että teen kaiken, mitä vastuulleni kuuluu. Ja koska kannoin vastuuta, sain vastuulleni yhä enemmän. Kunnes… itkin iltaisin itseni uneen.
Aloin meditoida ystäväni opastuksella vain siksi, että en jaksanut enää itkeä iltaisin. Meditaatio auttoi siihen ajan kanssa. Mutta pidempi tie minulla oli sen kanssa, miksi ihmeessä aina heittäydyin ensisijaisesti vastaamaan muiden toiveeseen – koetin pitää muiden maailmaa kasassa sillä seurauksella, että revin itseni riekaleiksi.
Meditaation mukana tuli mukaan itsemyötätunnon, minälempeyden, harjoittaminen: Entä jos minä olisinkin arvokas itselleni? Entä jos pitäisin huolta ensisijaisesti itsestäni, omista rajoistani ja hyvinvoinnistani? Ajatus oli pitkään vaikea, mutta pelkästään jo se, että annoin itselleni – tunteilleni, ajatuksilleni ja kokemuksilleni – tilaa, käsitykseni alkoi muuttua: minulla on lupa ottaa aikaa itselleni.
Tutkailun myötä alkoi paljastua erilaisia tunteita, jotka olivat ohjanneet minua palvelemaan mieluummin muita kuin pitämään huolta omasta tilastani: Häpeä siitä, että jos olenkin muiden mielestä laiska ja huono. Pelko siitä, että olen muiden mielestä tarpeeton. Pelkäsin siis, että en kuulu joukkoon – minut hylätään – jos en palvele muita ja maailmaa.
Aluksi oli tosi vaikea alkaa laittaa rajoja, koska tunteet huusivat niin kovaa sisälläni. Ne sattuivat. Välillä tunteet olivat niin tiukassa, että happi ei miltei kulkenut (tai siltä se tuntui). Mutta kun silti uskalsin alkaa tuntea noita tunteita, ne eivät enää päässeet vaikuttamaan toimintaani. Toimintani alkoi vähitellen muuttua, ja sain tilaa enemmän itselleni.
Tuon tilan kautta aloin kokea, että olen enemmän osa tätä maailmaa – minuna. (Vaikka pelko oli juurikin, että en enää ole osa maailmaa, jos en toimi tunteideni ohjaamalla tavalla.) Tuntui, että vihdoin vapautin koko maailman taakan harteiltani. Ja samalla vapauduin sisäisestä väännöstä, joka sai minut koko ajan toimimaan, vaikka en enää olisi millään jaksanut.
HUOM! Jos kaipaat lisää keinoja stressin ja ahdistuksen tunteen helpottamiseen, kurkkaa Kun tuntuu pahalta -kortit.
