Elämän pyörähtäessä sijoiltaan ei todellakaan tarvitse pyrkiä myönteisyyteen – Kiitollisuus kipeistäkin tunteista voi kuitenkin vapauttaa oloa

Elämän pyörähtäessä sijoiltaan myönteisen asenteen ylläpitäminen on todella haastavaa. Vaikka elämän vaikeuksien – sairastumisen, irtisanomisen tai läheisen menettämisen – keskellä arjesta vielä jotenkin selviäisikin, tuska, pelko tai epävarmuus tulevasta saattaa velloa nilkkojen ympärillä valmiina vetämään toistuvasti epätoivon syövereihin.

Viime talvena oma elämämme tipahti raiteiltaan, kun suunnitellun tulevaisuutemme pohja yllättäen katosi alta. Tiesin armollisuuden itseä ja omia tunteitaan kohtaan olevan parasta, mitä tilanteessa saatoin tehdä. Sallia itselleen ikävät tunteet, sillä ne ovat ihan luonnollisia reaktiota tilanteeseen. Ja näin pyrin tekemäänkin, vaikka aina se ei ole helppoa, sillä kukapa haluaisi antaa luvan kipeästi sattuville tunteille.

Onneksi samoihin aikoihin eräässä etäkoulutuksessa kuulin kiitollisuudesta kirjan Rakastu elämääsi! kirjoittaneen Marika Borgin sanovan: ”Kiitollisuuspäiväkirjan pitämisessä ei ole mitään ihmeellistä hyvinä päivinä. Todellisen voimansa se näyttää elämän haasteissa.” Tuo ajatus pysäytti minut, sillä olin todellakin keskellä haasteita.

En yrittänytkään olla kiitollinen elämäämme ilmaantuneista muutoksista. Sen sijaan päätin käyttää kiitollisuutta ja kiitollisuuspäiväkirjaa välineenä tunteideni, mm. surun, pelon, huolen ja epävarmuuden, kuuntelemisessa. Päätin olla kiitollinen joka kerta, kun huomasin jokin ikävän tunteen sisälläni ja annoin sille luvan olla. Ja joka ilta tutustuin syvemmin päivän aikana huomaamiini tunteisiin.

Jotta löysin aidon kiitollisuuden tunteen, otin vedenkeittimen säännölliseksi lämmittelyesimerkiksi. Ihastelin mielessäni, että minun ei tarvitse etsiä mistään polttopuita nuotion alle eikä hakea kilometrien päästä juomakelpoista vettä kattilaan. Tunsin arvostavaa ihmetystä ja kiitollisuutta, koska saan puhdasta vettä hanasta ja sähköä pistorasiasta. Sillä onhan se aivan uskomattoman hienoa, että vajaassa minuutissa minulla on kiehuvaa vettä teemukiini kaadettavaksi, ilman ponnisteluja ja vaivannäköä.

Kun olin lämmittelyssä löytänyt kiitollisuuden tunteen, avasin kiitollisuuspäiväkirjani ja kirjoitin sinne vähintään kolme, hyvin pientäkin asiaa, joista olin sinä päivänä kiitollinen.

Sen lisäksi kirjoitin kipeistä tunteistani: Olen kiitollinen, että tunsin tänään surua / ärtymystä / pelkoa / huolestumista, tms. tunteita, joita olin tunnistanut. Se kertoo minulle, että… ja sitten kirjoitin ylös mieleeni tulevia ajatuksia. Huomasin, että antautuessaan kuuntelemaan sisintään, sieltä kumpuaa uskomatonta tarkkanäköisyyttä.

Omalla kohdallani usein tuli esiin luottamuksen puute. Minulla oli hätä tilanteestamme enkä osannut luottaa asioiden järjestyvän, ilman että itse olen hampaat irvessä ja kädet savessa vääntämässä asioita mallilleen. Niinpä lisäsin aamuisiin hiljentymishetkiini luottamuksen – jokaisella sisäänhengityksellä annoin itseni täyttyä luottamuksella ja jokaisella uloshengityksellä annoin pelon ja huolen valua itsestäni ulos. Näin sain vähän kerrallaan vahvistettua luottamustani tulevaan.

Eräänä iltana kiitettyäni epävarmuuden tunteesta, tajusin kirjoittavani: Epävarmuus kertoo minulle, että kaikki on auki ja avoinna. Joten kaikki hyvätkin vaihtoehdot ovat avoinna. Kaikki hyvä elämässä on avoinna edessämme!

Voit vain kuvitella, miten vahvasti tuo näkökulman muutos vaikutti minuun ja tunteisiini. Yhtäkkiä hätä oli haihtunut. Tulevaisuus ei näyttänytkään yhtä pelottavalta eikä suru menetetystä yhtä massiiviselta. Oli jossain määrin jopa innostavaa ajatella kaikkea uutta ja tulevaa. Tuo ajatus muodostui kantavaksi poluksi, jota pitkin oli turvallista edetä epävarmuudenkin keskellä.

Nyt taaksepäin katsoessani ihmettelen itsekin, miten tyynenä ja kohtuullisin hyvillä mielin selvisin rankan ajanjakson läpi. Aina ei tarvita koko elämää syleilevää kiitollisuutta ja myönteisyyttä. Saa olla surullinen ja pettynyt.

Mutta elämän ja tunteiden myllertäessä pieni kiitollisuuden murunen voi auttaa löytämään ajatuksen, joka kannattelee tilanteessa eteenpäin. Silloin voi huomata, että kipeilläkin tunteilla voi olla hopeareunus.