Elettiin 1990-luvun puoliväliä. Olin 13-vuotias ja päättänyt etukäteen, että täällä ja tänään se tapahtuisi. Käynnissä ollut Jääkiekko-ottelu lähestyi kohti erätaukoa. Sydämeni hakkasi lujaa, mutta ei pelin takia. Seisoin jäähallin katsomossa ja tuijotin lumoutuneena edessäni olevaa vaaleaa kiharaista hiuspehkoa, joka ulottui kantajaansa puoleen väliin selkää. Ne kuuluivat luokallani olevalle Nannalle, koulun kauneimmalle tytölle.
Erätaukosummeri pärähti ja katsojat alkoivat liikehtiä. Nanna kääntyi ja näin hänen kauniit surumieliset silmänsä sekä suloisen hymyn, joka suuntautui vieressä olevan ystävän suuntaan. He kikattivat keskenään, mutta minulla oli totinen paikka.
Sisälläni riehui pyörremyrsky, joka sumensi ajatukset. Tunne oli silti niin voimakas, että sen täytyi olla todellinen. Olin tehnyt suunnitelman jo aiemmin, nyt täytyi vain toimia. Kopautin Nannaa olkapäähän ja vinkkasin häntä sivummalle. Nanna seurasi minua muutaman metrin päähän ystävästään, jossa hän ei kuulisi meitä. Vastasin Nannan kysyvään katseeseen tokaisemalla niin nopeasti kuin vain pystyin
“Alat sä olee mun kaa.”
Nannan pupillit laajenivat. Oma vatsani meni hetkessä sekaisin.
“No en ala.”
Nanna poistui päätään pyöritellen. Tiesin, että kun tieto tästä leviäisi koulun käytävillä, olisin vapaata riistaa kiusaajille. Onneksi tilanteeseen oli ratkaisu. Palasin Nannan taakse, ja kun ottelu jatkui, keskityin lähinnä härnäämään häntä. Heittelin karkkipaperikääreitä hänen hiuksiinsa ja vittuilin sillä osaamisella, mitä tuoreella seiskaluokkalaisella oli. Ei kai Nanna luullut, että olin ollut tosissani kysymykseni kanssa. Kaikkea kanssa!
Illan päätteeksi itkin hiljaa omassa huoneessani.
Hikinen käsi elokuvateatterissa
Joskus vuosituhanteen vaihteessa, ollessani parikymppinen koltiainen, vein tuoreen ihastukseni Ilonan elokuviin. Hän kuunteli höpinöitäni, katsoi minua silmiin ja nauroi vitseilleni. Kaikki vaikutti hyvältä. Satunnaisesti ja puolivahingossa tapahtuneet hipaisut viestivät välillämme olevasta jännitteestä. Jäljellä oli enää ultimaattinen testi, kaiken ratkaiseva kokeilu, elokuvateatterissa kädestä kiinni pitäminen.
Emmin elokuvan ensimmäisen tunnin, mutta jouduin skarppaamaan huomatessani, että klassiset käänteet veivät tarinaa kohti loppukliimaksia. Aikani alkoi loppua. Venyttelin sormiani reiden päällä ja pyyhkäisin hikoilevan kämmeneni puhtaaksi. Sitten tartuin Ilonaa kädestä kiinni. Juuri sellaisella ylitsevuotavalla varmuudella, ettei epävarmuudesta jäänyt mitään jossiteltavaa.
“Sori, mun kädet on vähän hikiset.”
Se ei haitannut Ilonaa. Samoin, kuin ei myöskään minua se, ettei elokuvan loppuratkaisu tuntunut enää järin kiinnostavalta.
Tunnustus kesken riidan
Joitain vuosia sitten tiesin meidän menneen liian pitkälle silloisen avopuolisoni kanssa. Olisimme voineet lopettaa riidan jo paljon aiemmin. Härkäpäiset egot olivat ottaneet ohjat ja arkinen kina roihusi dramaattisena kärsimysnäytelmänä, jossa sanoja ei säästelty.
Jossain vaiheessa avopuolisoni hiljeni, ikään kuin rauhoittuakseen. Sitten hän kosketti olkapäätäni, silitti sitä kädellään ja huokasi “anteeksi, mä rakastan sua oikeesti tosi paljon.” En tiennyt kuinka vastata, minua ei oltu ohjelmoitu moiseen käänteeseen. Ladattuna oli useampikin katkera lause, mutta ei yhtään sovittelevaa.
Murahdin, nyökkäsin ja lähdin itsekseni ulos. Pistin napit korvaan ja laitoin Spotifysta musaa soimaan. Juha Tapio lauloi ja tunnusti tykkäävänsä niin että halkee.
Maailman pelottavin tunnustus
Tykkäämisen tunnustaminen on yksi ihanimmista, mutta samalla myös pelottavimmista kokemuksista elämässä. En lainkaan ihmettele, miksi ala-asteella niin moni pyytää kaveria avuksi kysymään “alat sä olee sen kaa”. Mietin myös, kuinka moni ihmissuhde olisi säilynyt ehjempänä, jos tykkääminen olisi tunnustettu ääneen myös silloin, kun se kaikkein kiperimmin olisi kaivattu kuulla.
Kun tunnustaa toiselle tykkäävänsä hänestä, toivoo vastakaikua. Hetkessä on vahvasti läsnä pelko hylätyksi tulemisesta. Siitä, että minä en kelpaa. Tykkäämisen tunnustaminen on kuin joukkueurheilussa ratkaisevan finaaliottelun jatkoaika. Voittajalle on luvassa välitön euforia, häviäjälle pohjaton tyhjyys. Harvassa ovat silti ne hävinneet joukkueet, joiden pelaajat tappion keskellä potevat katumusta. Päinvastoin, merkitys jalostuu juuri siitä, että uskaltaa yrittää ja pistää itsensä likoon.
Kun katson itse jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan hymyn nousevan suupielille muistellessani kertoja, kun haparoivin lausein ja toisen katsetta vältellen tulin näkyväksi ilman suojamuureja ja tunnustin, että “mä tykkään susta”. Toisinaan vastapuolen reaktio oli “niin mäkin susta”, joskus taas huomasin jääneeni tunnustuksen kanssa yksin. Se sattui.
Ne kaikki ovat olleet hetkiä, joissa uskalsin tulla näkyväksi ihmisenä. Toki muistan myös tilanteita, joissa valitsin toisin ja pidin egosta rakentuvan viitan visusti ylläni. Pysyin vaiti, koska pelkäsin näyttää unelmani ja haavani. Kaikissa tilanteissa toimin silti parhaani mukaan, niillä voimilla ja sillä osaamisella mitä minulla kullakin hetkellä oli. Omaa inhimillisyyttä ja pelkoja kannattaa yrittää ymmärtää.
Tykkäämisen tunnustaminen vasten kasvoja on rohkeiden hommaa.
Se on sitä, että valitsee pelon sijasta rakkauden, vaikka aina ei tuntuisi siltä.
Tunne pelkosi, vapaudu elämään -uutuuskirja on tilattavissa Hidasta elämää -verkkopuodin kautta. Hanki kirja itsellesi tai ystävällesi täältä.
