Lukion jälkeen minulle avautui uusi ja yllättävä maailma, kun menin töihin pienessä kotikunnassani (ajan hengen mukaisesti) keskellä metsää sijainneeseen valtavaan kehitysvammaisten hoitolaitokseen. Työn fyysisten haasteiden takia sinne toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi etenkin miespuoliset työntekijät.
Ensimmäisestä työpäivästäni hoiva-alalla alkoi elämän mittainen matka. Juuri täysi-ikäisyyden maagisen rajapyykin saavuttaneelle miehenalulle, ihmiselon kaikkien eri värien ja myös marginaaliin suljettujen puolien kohtaaminen oli järisyttävä ja koko loppuelämään vaikuttava kokemus.
Löysin kehitysvammaisten hoitotyöstä elämälleni uuden suunnan ja tarkoituksen tunteen. Värikkäiden ja syvältä koskettaneiden kokemusten jälkeen mikään inhimillinen ei enää tuntunut vieraalta.
Opin kehitysvammaisilta aitoa ennakkoluulottomuutta, suvaitsevaisuutta ja elämäniloa ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Sain hetken elää maailmassa, jossa kukaan ei tuominnut tai arvostellut toista pakaroiden kiinteyden, hauiksen leveyden, sosiaalisen statuksen tai taloudellisen aseman takia. Jäljelle jäi vain se mikä ihmiselämässä on lopulta tärkeintä. Pyyteetön rakkaus ja inhimillisyys.
Huomasin muutoksen ympärilläni myös monissa enemmän perinteiseen maskuliinisuuteen taipuvaisissa työtovereissani. He nauttivat. He olivat vapaita. He saivat olla juuri sellaisia kuin ovat, eikä miehuutta tarvinnut teroittaa vasaroilla tai nauloilla tai kätkemällä omia tunteita.
Siitähän elämässä on lopulta kyse. Oman paikan löytämisestä ja elämän muotoilemisesta oman näköiseksi ja tuntuiseksi. Kuulostaa helpolta, mutta on ainakin itselle koko elämän mittainen harjoitus.
