Isä, tiedän, etten pysty keskustelemaan näistä asioista kanssasi. Olen joskus yrittänyt, mutta en ole koskaan tullut kuulluksi, koska menet niin puolustuskannalle. Minä päädyn kuuntelemaan sinun selityksiäsi ja tukemaan sinua, koska et kestä kohdata minun tunteitani. Mutta minun on käsiteltävä omia tunteitani omalla tavallani. Olen joutunut tekemään sitä kauan, koska sinun miehen mallisi on tehnyt minulle vaikeaksi löytää hyvää parisuhdetta.
Olen tunnistanut jo kauan sitten, että minulla on sitoutumiskammo. Kammo siitä, etten vieläkään saa olla suhteessa oma itseni. Jos ja kun olen, minua kritisoidaan aina jostain. Minua yritetään hallita ja muuttaa – RAJOITTAA. Pitäisi olla helpompi, tavallisempi, kiltimpi ja virheettömämpi.
Mutta vaikka olen ollut kuinka kiltti, pärjännyt elämässä, olen lahjakas ja avulias toisille ja kaunis (vaikken ole itse koskaan uskonut omaan kauneuteeni, koska sinä arvostelit minua jo silloin, kun olin teini-ikäinen), niin silti olen aina kantanut syyllisyyttä siitä, etten ole ”oikeanlainen”.
Paitsi ihan joskus olen saanut sinulta kehuja. En voi silti koskaan tietää, seuraako kehua vähättely. Ne voivat olla peräkkäisissä lauseissa. Sitähän se on aina ollut: ei vain kritisoimista ja pessimististä ennustamista, etten tulisi onnistumaan, vaan myös satunnainen kehu jälkikäteen sitten, kun olen todistanut pystyväni onnistumaan. Ja sen jälkeen taas mitätöimistä.
Olen ollut helvetin kova tyyppi, joka selviää mistä vaan, niin kaikki aina sanovat. Paitsi sinä. Et vieläkään usko, että minä selviän ja onnistun.
Olen koettanut olla niin täydellinen kuin mahdollista, ja kalastella kehuja, ja toisaalta olla välittämättä mitä ajattelet, mutta edelleen kritisointi sattuu. Sinua ei kyllä saa kritisoida, koska egosi on hauras. Näen sen ja voisin luhistaa sinut hetkessä, mutta en voi. Olet kuitenkin isäni ja rakastan sinua aina silloin, kun en vihaa sitä, miten minulle puhut. Rakastan sinua kaikesta huolimatta, vaikken aina haluaisi.
Olen sen ikäinen nainen, ettei sisälläni olevan pikku tytön pitäisi enää kaivata hyväksyntääsi niin paljon, varsinkaan loputtomien pettymysten jälkeen. Ymmärrän, että sinunkin sisälläsi on yhä pieni poika, joka ei saanut sitä tukea ja rakkautta, jonka olisi ansainnut. Mutta en jaksa ymmärtää sinua loputtomiin – entäs minä? Sinähän minut tähän maailmaan teit.
En ymmärrä, miten minunlaistani naista, ja aiemmin siis lasta, voi vähätellä ja mitätöidä niin paljon. Mutta sellaisia miehiä minä olen sitten alitajuisesti tapaillut, jotka ovat vahvistaneet tuota arvottomuutta, ja jotka ovat koettaneet pienentää minua, jotta en olisi heille uhka. Jotain viehättävää – ja tuttua – minä aina näen kylmissä ja etäisissä miehissä.
Nykyisin viihdyn paremmin sinkkuna, koska en luota siihen, että kukaan mies voisi tykätä minusta koko naisena. En luota siihen, että kukaan oikeasti näkisi minut ja kuulisi minut. En luota siihen, että jos hetken tuntuu hyvältä, se pysyisi, vaan ihan kohta kaikki voi muuttua. Nykyajan deittailukulttuuri vahvistaa sitä, että kuka tahansa voi kadota milloin tahansa, enkä koskaan saa selitystä, miksi minä en kelpaa, vaikka mielestäni minun pitäisi kelvata. Minun mielestäni minussa ei ole mitään isompaa vikaa, tai ei ainakaan enempää kuin muissakaan.
Olen koettanut parantaa itseäni ja antaa itse itselleni hyväksyntää. Joskus se onnistuu, toisinaan tulee taantumista. Olen koettanut muistaa, että minä riitän tällaisena, ja että sinä pystyt näkemään vain sen verran kuin sinä kykenet. Minä olen enemmän kuin sinun käsityksesi minusta. Minä olen upea. Minussahan on myös sinun hyvät puolesi. Kyllä minua voi rakastaa. Ehkä jonain päivänä annan jollekin sen mahdollisuuden.
