Yön ja aamun rajalla, kun suurin osa maailmasta on vielä unessa, kuultaa joidenkin yksinäisten ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen takaa himmeä valo.
Jossain joku uneksii, toisaalla joku kaipaa. Joku kauas, joku lähelle.
Yö on haaveilijoiden aikaa. Yksin viihtyville se on paratiisi, yksinäisille autiosaari ja pelokkaille turvasatama. Se on se kohta vuorokaudesta, jossa valolle arat unelmat nousevat pintaan ottamaan happea. Kohta, jossa ihmisten kuoret rakoilevat, tuoden esiin ne helmet, jotka ovat hioutuneet elämän sileitä ja rosoisia pintoja vasten kaikessa kivussa ja rakkaudessa.
Kuinka paljon hiljaisuuteen vangittuja sanoja vaeltaa levottomina tummimpien verhojen takana? Kuinka monta kiehtovaa ideaa ja tapaa olla olemassa, on vailla rohkeaa askelta? Ja kuinka monta haavetta uinuu päivisin häpeän terälehtien suojissa?
Eivätkö juuri ne piirteet, jotka tekevät sinusta sinut ja minusta minut, ole niitä, joita arkailemme eniten näyttää? Eräässä elokuvassa samurai totesi nuorelle naiselle: ”Kukka ei elä kauaa, olisi sääli antaa sen kuihtua pimeässä”. Eikö sama päde myös niihin piirteisiin ja väreihin, jotka tekevät meistä sen ihmisen joka olemme?
Yksi inspiroivimmista asioista maailmassa, ovat ihmiset, joiden kuoret rakoilevat, jotka vapauttavat potentiaalinsa ja rohkenevat näyttää maailmalle oman ihmisyytensä. Ihmiset, jotka ylittävät omat muurinsa vapautuessaan tekemään asioita, joista ovat aina uneksineet. Sellaisten ihmisen silmistä loistaa intohimo elämää kohtaan. He haastavat maailman normit ja pelon ahtaat ympyrät sen edessä mitä rakastavat.
”Ei se ole maailman pimeys, joka pidättelee valoamme, vaan meidän pelkomme näkyä.”
Häpeän kahlitsema ihminen on kaikessa epävarmuudessaan hyvin nokkela, omaksi epäedukseen. Hän tuomitsee itsensä, ettei kukaan muu ehtisin ensin. Ettei kokisi arvottumuutta siinä, mikä on itselle arvokkainta. Ei titteleissä, vaatemerkeissä, painokiloissa tai ulkoisten asioiden määrissä ja numeroissa, vaan ihmisyyden tasolla. Se osa meitä, joka jää jäljelle, kun meistä on riisuttu kaikki se, mikä on ajassa katoavaista. Meidän ainutlaatuisuutemme.
Ei se ole maailman pimeys, joka pidättelee valoamme, vaan meidän pelkomme näkyä, olla täytenä olemassa. Kyse ei ole siitä, miten maailma meihin suhtautuu, vaan miten me suhtaudumme itse itseemme.
”Häkkinnun elämä on turvallista, mutta onko elämä ilman vapautta turvan arvoista?”
Näyttäessämme jotain sellaista itsestämme, mistä olemme epävarmoja, tulemme kasvokkain oman arvottomuutemme kanssa. Se on haavoittuvuuteen ja kasvuun astumista. Se vaatii rohkeutta ja rohkeus sisältään aina riskin. On turvallisempaa filtteröidä ja himmentää itseään häpeän suodattimien lävitse, olla erottumatta. Häkkinnunkin elämä on turvallista, mutta onko elämä ilman vapautta turvan arvoista?
Elämä joka miellyttää muita, mutta ei tunnu omalta, vaatii jatkuvaa itsensä ja haaveidensa sivuuttamista. Se, että vapautuu omaan elämäänsä, alkaa kulkea kohti syvempää merkitystä, sekä tuo niin tehdessään maailmaan olemisensa syvyyksistä jotain aitoa ja ainutlaatuista, eikö se ole riskin arvoista?
