Tiedäthän sen tuumauksen, jonka mukaan muita voi rakastaa vasta kun rakastaa itseään? Tässä suorituskeskeisessä kulttuurissa aatos on ihan omiaan vahvistamaan sitä piilotettua häpeää ja arvottomuutta, josta kumpuaa ajatus, että yksin tarttee tässä nyt jotenkin selviytyä ja osata.
Suorituskeskeinen häpeäkulttuurimme tuottaa ajatusta, että itseään pitäisi oppia rakastamaan yksin
Olin itsekin oppinut ajattelemaan, että kyllä ihmissuhteeni vihdoinkin oikenisivat, alkaisin voida hyvin ja vapautuisin toteuttamaan haluamiani asioita, kunhan vain hiffaisin oikeat henkiset ja psykologiset jutut. Pikku hiljaa ajatukseni muuttuivat ja ymmärsin, ettei itsensä kanssa ystävystyminen ole minkään sisäisen ihannekuvan täyttämistä, täydellistä tasapainoa tai jatkuvaa mielenrauhaa, vaan oman röpelöisen, säkenöivän kokonaisuutensa kanssa enemmän sopuun tulemista.
Eheys ei ole minkään sisäisen ihannekuvan täyttämistä tai paremmaksi tulemista, vaan itsensä kanssa sopuun löytämistä tällaisenaan
Kun suhde itseeni alkoi muuttua hyväksyvämmäksi, myös ihmissuhteeni muuttuivat: opin kiertämään rajojani kunniottamattomat kauempaa, sanomaan ei, tunnistamaan sisäsyntyisen arvoni ja kohtelemaan itseäni sen mukaisesti. Erään katastrofaalisen parisuhteen myötä tajusin, että olin kohdellut itseäni huonosti minua huonosti kohtelevien ihmisten kautta. Vika ei ollut heidän vaan valinta oli aina ollut minun: kuinka minua saa kohdella? Mitä itselleni haluan, tarvitsen ja valitsen? Sallinko noita asioita itselleni, otanko niistä itse vastuun? Tajusin, että jokainen määrittää oman arvonsa itse. On minun tehtäväni sanoa ei ja joo sen mukaan, mikä itsestäni tuntuu oikealta, ja että olen sen arvoinen, sisäsyntyisesti.
Paradoksi on siinä, että usein luulemme että itseään pitää oppia rakastamaan yksin. Kuvittelemme huomaamattamme, että hyvissä ihmissuhteissa ei voisi olla tällaisena keskeneräisenä röpelönä, vaan ensin pitää suoriutua eheäksi. Kollektiivisessa tietoisuudessamme velloo uskomus, jonka mukaan yritämme suorittaa itseämme eheämmiksi, henkisemmiksi, paremmiksi, kypsemmiksi tai rakastavammiksi ihmisiksi – koska emme ole oppineet luottamaan siihen, että läheisessä suhteessa saisi näkyä ja tulla kuulluksi ja tuetuksi juuri tällaisena keskeneräisenä ja inhimillisenä olentona myös haavoineen, ihan turvassa.
Itse löysin häpeän vankilasta (siis sieltä missä pitää aina suorittaa ja tulla paremmaksi, ja ehyemmäksi) rakastavan terapeutin avulla ja pari- ja ystävyyssuhteissa, joissa opin vastaanottamaan toisten rakkautta ja hyväksyntää sielläkin, missä minun oli vaikeaa olla itseni kanssa. Aloin tulla näkyväksi juuri tällaisena kuin olen kulloinkin, kaikkine lapsellisinekin tunteineni, itsestäni yhä enemmän vastuuta ottaen. Rakkaus ja turva toisten – vaikka hyvän ammattiauttajan kanssa – auttaa meitä löytämään sisäistä turvaa ja myötätuntoa ja lempeyttä itseämme kohtaan. On maagista saada tulla eheyttävästi nähdyksi ihmissuhteissa.
Kukaan ei voi eheytyä puolestamme
MUTTA: jokainen voi ottaa vastuun eheytymisestään vain itse. Kun itse alkaa itselleen suoda parempaa, ihmiset joita elämäämme siunaantuu, heijastelevat sisäistä tilaamme. Ja niin eheytyminen syvenee – yhdessä kipeitäkin juttuja katsellen, läheisyydessä ja intiimiydessä syveten. Mutta kyllä se hommeli siitä lähtee, että alkaa itse sallia itselleen parempaa, tohtii pyytää apua ja lähtee ottamaan uusia askeleita kohti.
Aikuisuus on siitä ihanaa, ettei tarvitse enää odotella, että joku tajuaisi – voi itse alkaa auttaa itseään, myös toisten avulla
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Kuva: Unsplash / Vincent Van Zalinge
