Perhonen. Kiidän kovaa vauhtia vesivirrassa vesipuiston liukumäessä. Riemua kuin lapsena. Vailla huolenhäivää. Ohikiitävän hetken näen perhosen, näen kuumuuden kuivattamia pensaita, vihreitä nahkealehtisiä puskia, kaktuksia, näen punaisia kukkia, pinkkejä kukkia, näen sinisen pilvettömän taivaan. Kuulen linnut ja naurua jostain veden solinan toiselta puolen. Vesi virtaa. Vauhti saa ilon tuntumaan kuplivalta, tiheältä. Ei ole tilaa millekään muulle. Vain ilo. Ja perhonen.
Hetki on ohi. Putoan vesialtaaseen ja lapset putoavat kohta omasta kourustaan viereeni. Olemme vesipuistossa kolmistaan ja juoksemme liukumäestä toiseen Espanjan kuivassa kuumuudessa. Keveinä kuin perhoset.
Kesän paras hetki.
Onni. Huikaisevia hetkiä, sekunteihin tiivistyvää tajua siitä, että juuri nyt minulla on kaikki mitä voin toivoa, olen vain tässä. Kuplin, liidän, leijun, nauran. Jaan sen ihmisteni kanssa. Olen puhdasta ja paljasta iloa, kaikki on tiivistynyt, on vain kesä ja lapset, ja vesipuiston kuumana hehkuvat kivikäytävät ja altaat, joihin saa paiskautua. Sininen vesi ja nauru. Keskinäinen kiusoittelu siitä, kuka uskaltaa ja mitä. Isoveli ja pikkuveli väittävät, että äiti näytti peuralta ajovaloissa, kun piti hypätä liaanilta veteen. Näitkö sä? Naurua.
Päivän jälkeen raukea väsymys.
Mitä on onnellisuus? Se on tuo hetki. Ja tuon hetken kaltaiset hetket.
Ja sitten, sen vastapainona vaihtelevien päivien virta. Tasapaksua arkea, heräämistä ennen päivänvaloa. Illallisia yhdessä ja kuulumiset. Minkälaista oli koulussa tänään? No ei mitään erikoista. Oli lihapullia ja Pate söi sata lihapullaa. Ja sitten on myös itkua ja surua. Pikkuveli on mennyt, en saa koskaan ikinä enää halata häntä, en nauraa yhteisiä asioita. Olen murtua ikävään. Kiireitä töissä. Avioero, yhteisvanhemmuutta, rakkaita ystäviä. Aamukahvit kaverin kanssa. Jalanjäljet vierekkäin lumessa ja kiihkeät jaetut sanat. Ystävien ja kavereiden suruja ja iloja. Hitaat aamut rakastetun kanssa. Pehmeä iho ja lämpö yön jälkeen. Elämän kirjavien, vaihtelevien päivien ja kokemusten tilkkutäkki.
Onnellisuus. Kokonaiskuva omasta elämästä, tila johon mahtuu kaikenlaisia tunteita, kaikenlaisia päiviä, kaikenlaisia kohtaamisia. Kykyni kantaa ja elää niitä kaikkia läpi, niiden kaikkien kanssa. Olla elossa kaikissa tunteissa ja silloinkin kun on hautautunut pimeään pelottavaan paikkaan. Uskaltaa. Valita mikä on minulle riittävää, mikä liikaa, osata rajata pois ja keskittyä, mennä kohti ja poispäin.
Onnellisuus ja ilo menevät helposti keskenään sekaisin. Jos odotamme onnellisuudeltamme jatkuvaa iloa, tulemme helposti asettaneeksi kohtuuttomia paineita itsellemme ja elämällemme. Ilo on tunne, joka syntyy monenlaisista asioista: jäätelöstä, saippuakuplista, auringosta, onnistumisista, kohtaamisista. Vesipuistoista. Onnellisuus on kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä – myös niistä hetkistä, kun päällimmäinen tunne ei ole ilo.
Onnellisuuden sisään mahtuvat kaikki tunteet. Myös suru, viha, pettymykset. Onnellisuuden kokemus syntyy kyvystä elää läpi kaikkia tunteita, kaikenlaisia kokemuksia, kaikenlaisia vaiheita. Hengittää kaiken läpi.
Ja ilo, onni, kudottuna siihen sisään, elämänlankana muiden lankojen joukossa. Tätä se on. Huikaisevia hetkiä, kuin silmänräpäyksiä elämän virrassa, kuin perhonen pysäytetyssä kuvassa. Ja toisaalta se, kun kaikki saa kokonaisuutena onnen sävyt. Että se kaikki, elämäni hetket yhteen laskettuna ovatkin minulle onnellisuutta – että olen nähnyt, uskaltanut ja elänyt sen kaiken. Kokonaan. Hetki kerrallaan, kunnes ne joku päivä loppuvat ja vien ne mukanani. Perhosen, veden, naurun. Makaronilaatikkoa kohtaan tuntemani inhon.
Tietävätkö ne, joiden kanssa elämäni jaoin, että olin onnellinen? Että näin perhosen ja olin hetken puhdasta onnea ilman mitään muuta. Mutta minä olin. Iloa, onnellisuutta. Kumpaakin olin. Elossa. Välillä itkuinen, välillä täynnä riehakasta naurua – ja ne kaikki olivat yhtä totta. Olin onnellinen elämästäni. Kaikesta mitä se minulle antoi.
