Olen viime aikoina törmännyt useasti siihen, että itsensä rakastamisen ja hyväksymisen ajatellaan olevan itsekästä. Että itsestään huolehtimiseen keskittyminen veisi meitä kauemmas toisistamme.
Nuo ajatukset ja kommentit ovat saaneet minut hämilleni, sillä ajattelen, että asia on juuri päin vastoin – se nimenomaan tuo meitä lähemmäs toisiamme.
Jos ihminen ei välitä itsestään, on vaikea välittää mistään muustakaan. Kun luulemme, etteivät tekomme ja negatiiviset ajatuksemme itsestämme vaikuta toisiin, olemme aika hakoteillä. Sillä me olemme täällä yhteydessä, jokainen toisiimme, ihan kokoajan.
Kun en ole arvostanut tai rakastanut itseäni, olen pitänyt huolta vain muista – sillä kustannuksella, että olen samalla antanut itseni jäädä jyrän alle ja kynnysmatoksi. Olen omaksunut uhrin roolin. Olen yrittänyt pitää huolta ihmisistä, joita en lopulta olisi ollut mitenkään kykenevä auttamaan. Kun tuo ihminen on sitten vajonnut, olen vajonnut mukana, koska en osannut muutakaan.
En pystynyt vastaanottamaan rakkautta, sillä en ajatellut olevani siihen riittävän arvokas. Sen sijaan tuhosin ihmissuhteita, jolloin jäljelle jäi kaksi ihmistä sydämet repaleisena.
Pahimmillaan se, että en ole ollut kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani millään tavalla, kun olen suorastaan vihannut itseäni, on lisännyt pahaa oloa myös ympärilleni. Perheelleni, suhteisiin, ystävyyssuhteisiin.
Lopulta juuri silloin, kun olen ollut äärimmäisen pahoinvoiva, olen ollut äärimmäisen sulkeutunut ja itseeni keskittynyt. Ja sen myötä olen satuttanut niitä ihmisiä, joita rakastin ja joille alunperin halusin vain hyvää.
Kun aloin sitten nostaa itseäni kynnysmaton roolista ja opettelin ymmärtämään itseäni, olen samalla avautunut muulle maailmalle. Kun olen tutustunut omaan elämäntarinaani ja heidän tarinaansa, jotka ovat olleet ennen minua, sekä pienin askelin opetellut rakastamaan itseäni – muutos on näkynyt kaikkialla ympärilläni.
Kaikilla niillä elämän osa-alueilla, jotka olivat olleet aikaisemmin aivan solmussa.
Kun ymmärtää itseään, alkaa ymmärtää muita. Kun oppii kohtaamaan ja tunnistamaan tunteitaan, oppii näkemään toisessa ne samat tunteet. Kun osaa sanoa ei, ymmärtää miksi toinen sanoo ei, ja miksi rajat ovat tärkeitä.
Itsestään huolehtiminen ei tarkoita sitä, että omat läheiset pitäisi jättää pulaan, tai ettei rakkautta heille enää riittäisi. Sillä mitä enemmän rakastaa ja arvostaa itseään ja omaa elämäänsä, sitä enemmän kykenee jakamaan itsessä sisällä olevaa rakkautta ulkopuolelle. Sitä enemmän arvostaa muutakin elämää, kuin omaansa.
Ja mitä syvemmän yhteyden pystyy luomaan itseensä, sitä syvemmän yhteyden voi saavuttaa muihin ihmisiin. Kaikkeen elämään ympärillä, luontoon ja tähän planeettaan, jolla elämme.
Minä näen, että itsekäs ihminen ei halua tuntea yhteyttä toisiin. Itseään arvostava ja rakastava, haluaa tuntea, sillä silloin ymmärtää, että se toinen ihminen – kadulla vastaantuleva tuntematonkin – tuntee sisällään samanlaisia tunteita ja painiskelee samanlaisten asioiden kanssa kuin sinäkin. Itsekkyys ja itsensä rakastaminen ovat siis kaksi hyvin erilaista asiaa.
Entä, jos alkaisit nyt, tästä päivästä lähtien, ottaa aikaa itsellesi? Jotta voisit tutustua siihen, kuka olet ja mitä kaipaat?
Jos siellä kiireisen arjen keskellä on vaikeaa löytää itsestään huolehtimiselle aikaa, oma hetki voi olla vaikkapa vain viisi minuuttia syvää hengitystä tai ajatusten ja tunteiden purkamista paperille ennen nukkumaanmenoa. Asioiden ei tarvitse olla niin monimutkaisia – sillä hyvä kasvaa, samalla tavalla kuin huonokin. Aloita aivan pienestä – mikä olisi sinulle suurinta rakkautta juuri tällä hetkellä? Sinun ei tarvitse pyytää keneltäkään lupaa pitää huolta sinusta, sinä itse olet se, jolta tuo ”lupa” täytyy saada.
Opettele antamaan itsellesi myötätuntoa ja anna sitten sen myötätunnon kasvaa rakkaudeksi. Sillä sinä, niinkuin me kaikki täällä – olet ehdottomasti sen arvoinen.
