Kuva on painunut syvälle mieleeni. Jännällä tavalla näen sen nyt ulkopuolisen silmin, aivan kuin leijuisin itseni ympärillä. Istuin lattialla, oli pimeä syksyinen ilta. Mies oli lähtenyt viikon työreissulle, ja minä olin yksin keskellä hiljaisuutta itkemässä.
Ruotsiin muutimme miehen työn takia. Minulla ei ollut siellä kunnollista työtä eikä työyhteisöä, vain osa-aikaista hanttihommaa. Olin lähtenyt tukemaan häntä, ja otin askeleen taaksepäin omalla urallani. Ystäviä ei vieraassa maassa ja pienellä paikkakunnalla tuosta vaan saanutkaan. Mieheni reissasi matkoilla ja oli paljon kiinni työssään.
Tunne painaa edelleen. Kun hän tuli kotiin reissultaan, latasin kaiken ahdinkoni häneen. Tarvitsin huomiota, hyväksyntää ja ymmärrystä: Etkö tajua, mitä sinun vuoksesi koen! Olen yksin ja odotan, että tulisit takaisin ja täyttäisit hiljaisuuteni. Muistan hänen lasittuneet, lautasen kokoiset silmänsä. Näin, ettei hän ymmärrä.
Olimme vierekkäin, yhdessä, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka yritti varmasti. Välillä meillä oli hyvin hauskaa, mutta jollain syvemmällä tasolla emme koskaan kohdanneet. Minun tehtäväni on ymmärtää ja tukea häntä, mutten saanut samaa takaisin. Olimme epätasapainossa vailla yhteyttä. Olin yksinäisempi kuin ikinä elämässäni aiemmin – yksin, vaikka kaksin, tyhjä ja hukassa. Hän oli kumppanini, muttei osannut tarjota minulle turvaa, jota tarvitsin.
Vaikka olen kokenut yksinäisyyttä monessa eri elämäntilanteessa ja sittemmin päättänyt puhua kaikesta rohkeasti ääneen, tämän kertominen on hyvin vaikeaa.
Tuossa vaiheessa elämää halusin peittää kaiken. Oli näytettävä, että onnistun, että tuo suhde toimii erityisessä olosuhteessakin. En halunnut kertoa, että olin epäonnistunut. Lopulta tuli raastava ero.
Yksinäisyyttä on vaikea käsittää. Ulkopuolelta on helppo sanoa, että mene ulos ja hanki kavereita tai parisuhde, niin et ole enää yksin.
Mutta tiedän kokemuksesta, että kukaan toinen ei poista yksinäisyyttä, ei sitä tyhjyyttä ja syvempää tarvetta, joka aina on yksinäisyyden tunteen taustalla. Minä toivoin mieheni täyttävän tarpeeni ja itseni. Mutta eihän se niin mene. Toisen ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.
Yksinäisyys parisuhteessa oli minulle merkittävä kokemus. Olen kokenut yksinäisyyttä paljon myös eron jälkeen ja sitä ennen, ja tämän kaiken keskellä oivaltanut jotain hyvin tärkeää: yksinäisyyteni ei ole kenenkään toisen syy, eikä sitä voi kukaan toinen tuosta vain poistaa. Niin ihanaa kuin olisi omalla kohdallanikin syyttää yksinäisyydestään siitä, että on tehnyt vääriä valintoja parisuhteissa tai ettei ole onnistunut muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, kyse ei ole lopulta vain siitä.
Yksinäisyyteni on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Ajattelumalli, joka on muuttunut minulle todeksi. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus. Tämä ollut huojentavaa ymmärtää, sillä nyt tiedän, että voin tehdä asialle jotakin.
