Muutin Espanjaan melkein viisi kuukautta sitten. Kliseisesti sanoen halusin muuttaa maahan, jossa piisaa valoa ympäri vuoden, ja jossa elämä on sosiaalisempaa ja rennompaa – lähdin siis hidastamaan elämää. Sain mitä toivoin, ja paljon enemmän. Oivalsin, miksi noita asioita ei löytynyt Suomesta.
Jo alkumetreillä rakastuin siihen, että kotikulmillani espanjalaiset tervehtivät ja hymyilevät, vaikka emme tunne toisiamme. Täällä kukaan ei kulje nenä kännykässä kiinni, vaan ihmisiä katsotaan silmiin. Jos yrität ottaa itsestäsi selfien, saat niin uteliaita katseita, että alkaa suorastaan nolottaa kännykälle poseeraaminen. Vaikka täälläkin on vuorokaudessa samat 24 tuntia, ihmisillä on aikaa pysähtyä kadulla juttelemaan keskenään. Iltaisin näen usein naapurukset istumassa kiviaidalla rupattelemassa. Ihmiset ovat myös todella avuliaita. Kerrankin raahatessani 12-kiloista koiran ruokasäkkiä selässäni vanhempi rouva kadulla tarjosi kantoapua.
Täällä Espanjassa ihmiset ovat hereillä. Se on ihanaa. Tunsin, että täällä tulin taas näkyväksi. Sillä on ollut yllättävän suuri merkitys omaan hyvinvointiin. Suomessa voi tuntea itsensä lähes näkymättömäksi, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Yksinäisyyden kokemus on hälyttävän yleistä, eikä se aina edes tarkoita sitä, etteikö olisi ketään ystävää tai ihmisiä elämässä. Kaikki vain elävät omissa kuplissaan, ja aika priorisoidaan kaikenlaiselle suorittamiselle. Me olemme harhautuneet aivan sivupolulle siitä, mikä elämästä oikeasti tekee merkityksellistä. Toiset ihmiset.
Yksinpärjääjästä yhdessäpärjääjä
Suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat aika ankarat. On kunnia-asia, että pärjää yksin, eikä tarvitse muiden ihmisten apua. Jokaisen tulee olla ”oman onnensa seppä”. Mutta eihän sellaista kukaan jaksa. Ihmistä ei ole luotu pärjäämään yksin.
Olen itsekin ollut oikea prototyyppi yksinpärjääjästä: sekä yksinyrittäjä että sinkku. Olen nauttinut siitä, että olen uskaltanut toteuttaa unelmiani ja elää omannäköistä elämää, ja siihen olen kannustanut muitakin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ei voi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä elämään, jos toimii kuin robotti ja tekee vain sen, mitä ulkopuolelta vaaditaan tai painostetaan. Jos ei ole yhteydessä ensin itseensä, tuntee olonsa koko ajan tyytymättömäksi ja on vaikea saada yhteyttä myös toisiin.
Toisaalta nyt olen havahtunut siihen, että vaikka saavuttaisi omat henkilökohtaiset tavoitteensa ja unelmansa, merkityksellisyys tulee vasta siitä, kun voi jakaa asioita muiden kanssa. Täällä minusta, yksinpärjääjästä on tullut yhdessäpärjääjä. On hienoa tehdä ja kokea asioita yhdessä kavereiden kanssa ja saada apua, kun sitä tarvitsee. Elämää eivät määritä täynnä huutavat kalenterit tai käteen kasvanut kännykkä, vaan töistä huolimatta on aikaa tavata ihmisiä kasvotusten, ja usein. Voin kertoa, miltä minusta on tuntunut tänään sen sijaan, että täytyisi kuroa kiinni viikkojen tai kuukausien tapahtumat.
Vähemmän täydellisyyttä ja enemmän iloa
Joskus ihmettelen itsekin, että missä vaiheessa suomalaisilta on unohtunut se tosiasia, että ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Me olemme geneettisesti edelleen samoja homo sapienseja kuin luolamiesaikoina. Täällä Espanjassa on vielä ”me”. Täällä ymmärretään, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka kuuluu elää ja kommunikoida yhdessä.
Suomessa menestys mitataan usein suorittamisessa, tehokkuudessa ja materiassa. Monen mantrana on ”minä, minä, minä”. Mutta individualismi on mennyt överiksi, jos se jättää ihmiset tyhjiksi. Oma tyhjyys ja merkityksettömyydentunne taas synnyttävät häpeää, minkä vuoksi monet tuntevat tarvetta rakentaa kulissielämän someen tai haluavat paeta omaa elämäänsä erilaisiin asioihin, kuten kiireeseen ja addiktioihin. Ne kaikki ovat korviketta yhteyden tuntemiselle muihin ihmisiin.
Entä jos Suomessakin alettaisiin mitata menestys vuorovaikutuksessa ja yhdessäolossa? Alettaisiin vaalimaan iloa. Espanjalaiset keksivät aina jonkin syyn juhlaan, ja siksi juhla- ja pyhäpäiviä onkin tämän tästä sekä kansallisesti että eri kylissä. Aina on hyvä syy kokoontua yhteen suvun ja ystävien kesken. Mitä jos me suomalaiset emme yrittäisi olla aina niin pirun täydellisiä? Mitä jos olisimme vähän vähemmän tehokkaita, mutta huomattavasti iloisempia? Kun olen Life Coachina vetänyt valmennuskursseja, joissa jokainen osallistuja on saanut kurssin alussa kertoa jonkin tavoitteen tai toiveensa, suurin osa on aina halunnut löytää elämäänsä lisää iloa. Ja eikös paras ilo olekin jaettua?
Se, että koko yleinen arvopohja muuttuu, on hidas prosessi, mutta jokainen voi aloittaa sen jo itse, sillä jokapäiväisillä tavoilla, jokapäiväisillä kohtaamisilla ja jokapäiväisillä ihmisillä on merkitystä. Kenen kanssa juttelet päivittäin vai jutteletko kenenkään kanssa, hymyiletkö sinä kenellekään tai hymyileekö sinulle kukaan päivän aikana. Jo pienillä teoilla ja eleillä on suuri merkitys: sillä, että tulemme nähdyiksi ja kuulluiksi. Hymy voi jopa mullistaa jonkun elämän. Ihmisen peilisolut heijastavat kanssaihmisten tunteita jo täysin alitajuisesti. Yleinen kireys tarttuu, mutta niin tarttuu myös ilo.
Me tulemme näkyviksi vasta suhteessa toisiin ihmisiin. Kun vuosia sitten haastattelin erääseen lehteen nykyistä Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajaa Olavi Sydänmaalakkaa ja kysyin häneltä hänen mottoaan, hän sanoi: ”Ilman sinua ei ole minua”. Se jäi päähän pyörimään. Nyt tajuan sen.
Helppoja keinoja luoda yhteys muihin:
-Rajoita kännykän käyttöäsi. Kun kuljet kadulla, katsele ympärillesi ja huomioi ihmiset. Kokeile ystävällistä katsetta tai jopa hymyä.
-Rajoita kännykän käyttöäsi. Kun istut kaverisi kanssa kahvilla, keskity häneen.
-Rajoita somea ja varaa aikaa ihmisten tapaamiseen livenä.
-Tarjoa apua jopa tuntemattomalle.
-Pyydä apua ja ota apu vastaan. Älä pelkää jääväsi kiitollisuudenvelkaan, voit auttaa joskus jotakuta muuta.
-Muista, että maailma ei pyöri sinun napasi ympärillä. Myös muilla on samankaltaisia ongelmia, huolia ja huonoja päiviä. Hymyile, tee tilaa, sano jotain ystävällistä.
-Mieti arvojasi: Jos todella arvostat läheisiä ihmissuhteitasi, annatko heille aikaasi?
