Riittämättömyyden kokemus on monelle hyvin tuttu, niin minullekin. Mistä se sitten johtuu? Ja voiko sille tehdä jotain?
Riittämättömyys on ymmärrettävää seurausta siitä, miten meitä lapsuudessa ja nuoruudessa on kohdeltu.
Joillekin meistä riittämättömyys on ennen kaikkea jatkuva olotila, kuin silloin tällöin ilmenevä vieraileva tunne. Tämän kokemuksen juuret ovat monesti syntyneet jo lapsuuden tunneilmastossa.
Ehkä silloin lapseen kohdistettiin kovia, epärealistisia vaatimuksia. Ehkä toinen tai molemmat vanhemmista olivat kovin dominoivia ja kontrolloivia. Ehkä oli hetkiä, joissa häpäistiin ja syyllistettiin.
Moni on niin tottunut näihin kokemuksiin, että niistä on tullut ikäänkuin normaaleja. Luultavasti jokaisessa kodissa on ollut myös hyvää, myös arvokasta ja tärkeää. Harva lapsuudenkoti on pelkästään turmiollinen.
Jos toistuvasti on kokenut esimerkiksi mitätöintiä, eikä kukaan ole puolustanut tai pyytänyt vilpittömästi anteeksi, on riittämättömyyden kokemus hyvin ymmärrettävä. Jotkut ovat oppineet pärjäämään reippaudella, mitään suuria mitätöiviä kokemuksia ei ole, koska siitä on pidetty huoli, ettei tule sanomista. Lapsi on oppinut pärjäämään ja uskoo kelpaavansa, kunhan on reipas ja onnistuu.
Aikamme ihanteet ja vaatimukset ovat kaukana realistisesta, puhumattakaan inhimillisestä.
Sosiaalinen media tuo parhaimmillaan mahdollisuuden löytää yhteyttä, toivoa ja eheytymisen työkaluja. Surullisimmillaan some taas lisää kuilua todellisuuden ja epärealististen ihanteiden välillä. Voi tulla kuva, että joku on aina niin energinen, huonosti nukuttuja öitä ei olekaan ja eväätkin on aina valmiina, luomuna tietysti.
Tai ehkä epärealistiset ihanteet liittyvät henkisyyteen. Ikään kuin henkiset esikuvat olisivat aina seesteisiä, kaiken ymmärtäviä ja päivittäin kolmesti meditoivia ihmisiä, jonka meditaatio on vaan tyyntä rauhaa. Tai ehkä väsyneenä ja hermoheikkona kotiäitinä erehtyy luulemaan, että muiden kullannuppujen äideillä on aina vaan positiivista ja helppoa. Öö, ei.
Mutta jos itseään vertaa tällaisiin ihannekuviin, on riittämättömyyden tunne melko ymmärrettävää. Someen onkin hyvä suhtautua niin, että muistaa, että se ei ole oikeasti koko totuus, eikä sisintään kannata verrata siihen, minkälainen kuva jostain ihmisestä tulee ulospäin.
Riittämättömyys on yleisinhimillinen tunne.
Se muistuttaa siitä, miten elämän edessä ja sen yllättävissä kriiseissä kohtaamme sen, miten vähän meillä todellisuudessa on kontrollia. Elämä tapahtuu tavallaan, ymmärrettävistä toiveistamme huolimatta. Sairastumisen, uupumisen tai minkä hyvänsä kriisin myötä saamme ison harjoituksen: voinko hyväksyä sen, mitä on nyt? Tämä ei todellakaan ole mikään simppeli kysymys, eikä omaa tietään siihen kannata feikata.
Ensin on hyväksyttävä se, että ei hyväksy. Menetyksien ja ”elämä pyytää minua muuttumaan, mutta en ole itse ihan samaa mieltä” -kriisien äärellä on täysin normaalia tuntea vastustusta, pettymystä ja uhriintumistakin, vaikka olisi miten henkisellä tiellä ja järjellä tietäisi, että tämän hetken hyväksyminen olisi ihan viisasta. Hyväksyntää ei voi pakottaa, mutta uskon, että sille voi alkaa avata sydäntään, kutsuen hyväksynnällä tilaa. Ehkä vain millin tänään, huomenna toisen.
Kipeissä kohdissa sitä niin helposti kokee olevansa ainoa, joka tuntee kuten tuntee. Se on kuitenkin kaukana totuudesta. Keskellä muutoskriisiä hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet, että ”sinun pitäisi vaan hyväksyä tilanne” voivat vain lisätä riittämättömyyden tunnetta. Mikä kiire toisilla on siihen, että hyväksyt? Olet ehkä keskellä elämäsi isoa käännekohtaa, saat elää sen läpi ihan kaikessa rauhassa. Tällaisissa vaiheissa vertaistuki ja kuulluksi tuleminen voivat olla tosi arvokkaita. Ei kenenkään täydy pärjätä yksin.
Olen yrittänyt ratkaista riittämättömyyden tunnetta monin keinoin, pikaratkaisuin ja hokemalla itselleni ”olen riittävä, olen riittävä”. Koin olevani epäonnistunut itseni työstämisessäkin, sillä hokemista huolimatta koin oloni edelleen riittämättömäksi. Tästä päästään mielestäni tosi oleelliseen asiaan: Riittävyys ei ole vain mentaalinen asia. Älyllä voi nopeastikin ymmärtää, että riittää sellaisena kuin on. Älyllä ei ratkaista emotionaalisia pelkojakaan, joten se ei yksistään riitä korjaamaan riittämättömyyden tunnetta.
Nykyisin koen valtaosan ajasta olevani ihan riittävä ja ok keskeneräisyydessäni. Silti on hetkiä, jolloin uppoan riittämättömyyden syövereihin. Koen, että se mikä minua on aidosti auttanut eniten on se, että sallin riittämättömyyden tunteen, mutta en lähde uskomaan sen viesteihin, tai tekemään sen perusteella valintoja elämässäni.
Olen myös kokenut elämänkaarityöskentelyn tärkeäksi ja sen, että olen tehnyt tilaa lapsuudessa haudatuille tunteille. Eli vihannut, surrut ja itkenyt nyt niitä kokemuksia, joita en lapsena osannut käsitellä. Sen jälkeen oloni on jotenkin levollinen, rauhallinen ja tuntuu siltä, että olen ollut itselleni jonkin toden äärellä. Kun en enää yritä taistella riittämättömyyttä vastaan, koen olevani ihan ok riittämättöminä hetkinäkin.
Kurkkaa Ymmärrä itseäsi -kortit:
