Kun keho vetäisi hätäjarrusta, sain tilaisuuden kuulostella mitä todella haluan

Kirjoittaja Anna Salonen on 34-vuotias lastentarhanopettaja, joka on niin työssä kuin arjessa tottunut pitämään huolta toisista ja opetteleekin nyt itsensä huomioimista intensiivikurssin muodossa. Itsetutkiskelun tuotoksena on syntynyt Facebook-sivu Matkalla lähelle.


Vielä saman päivän aamuna, jolloin hetkeä myöhemmin olin ensiavussa paniikkikohtauksen vuoksi, mieleni kuvitteli, että kyllä minä töissä pystyn ja jaksan. Mutta keho veti hätäjarrusta ja löysin itseni itkemästä pelosta täristen hämärän huoneen lattialla. Silmissä näytti sumealta, sydän hakkasi ja olin pettynyt itseeni, miten sillä tavoin menin pois tolaltani.

Taustalla oli ero parisuhteesta ja siihen liittyneet puhumattomat asiat ja tunteet. Kyllähän niitä suhteita tulee ja menee – saa muuta ajateltavaa, kun kiihdyttää muuten elämässä hieman tahtia. Työhön liittyen oli myös suurten päätösten aika käsillä; jatkaako tuttua vai hypätäkö uuteen seikkailuun. Järki kehotti jatkamaan, sydän hyppäämään.

Olen aina nauttinut menemisestä ja tekemisestä. Saan energiaa ihmisistä, tapahtumista ja projekteista. Mutta siinä minä yhtäkkiä makasin, ensiavun käytävällä sängyssä ja odotin vuoroani kuulemaan, mistä oli kyse. Koitin lähteä hakemaan kahviosta jotakin purtavaa, sillä odotteluaika venyi. Kävelin noin viisi metriä, käännyin itkien kannoillani ja ymmärsin, että en pysty. Lääkärin vastaanotto kesti muutaman minuutin ja oireet olivat hyvin selkeä stressireaktio, joka ilmeni paniikkihäiriön muodossa. Muutamien viikkojen ja kuukausien aikana olin kieltämättä kokenut lähes koko paniikkioireiden kirjon, mutta mieli pakotti jaksamaan arkea siitä huolimatta.

Sain kolmen viikon sairasloman ja pelkkä ajatus itketti. Miten voisin olla niin pitkään pois? 11 työvuoteeni ei mahdu yhteensäkään sairaspäiviä kolmen viikon edestä. Ensimmäiset sairaspäivät kuitenkin karulla tavalla osoittivat, että hidastaminen olisi ollut tarpeen jo kauan sitten. Myös omista tunteista puhuminen, heikkouden myöntäminen olisi varmasti ollut avuksi.

Ajatus ruokakauppaan menosta pyörrytti. Koiran kanssa tein muutaman minuutin kävelyitä, sillä en uskaltanut lähteä pitkälle. Kokeilin myös käydä suosikkikirpparillani, mutta halusin nopeasti ulos. Moni aivan arkinen asia on ollut yllättävän työläs. Vasta nyt olen myöntänyt, ettei minun tarvitse suorittaa ja pärjätä. Olen tavannut lääkäreitä ja psykologeja ja saanut uskoa siihen, että parempaa on tulossa. Olen saanut hiljaisuuden ja kiireettömyyden kuulostella, mitä todella haluan. Kun mieleni ei siihen pystynyt, keho puuttui peliin.

Kun kirjoitan tätä, sairaslomaani on kulunut tasan kaksi viikkoa. Paraneminen tapahtuu hitaasti, mutta varmasti. Löydä rohkeutesi – kirjoitin tekemääni korttiin. Sitä pyrin elämään todeksi joka päivä pienissä asioissa. Ehkä tällä viikolla olen kyllin rohkea asioimaan isossa marketissa tai kokeilemaan uudestaan, miltä kirpparille meno tuntuu. Mutta ennen kaikkea tahdon oppia löytämään rohkeuden kuunnella omaa kehoani. Se kertoo kyllä mitä hienovaraisimmin vihjein, olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja jos en kuuntele… No, sen tarinan jo tiedämmekin.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: