Omasta ytimestäni nousee sanat Villi ja vapaa.
Aikanaan nämä sanat nostivat pelkoa, näin itseni juoksemassa valtoimenaan alastomana metsässä. Näkyyn liittyi valtava kaipuu, mutta ennen kaikkea tunne siitä, että olen jollakin tavalla “systeemin vankina”. Että en voi olla villi ja vapaa. Ja tämä puoli eli minussa jonkilaisena varjona, ja ilmaantui joskus yllättäen paikalle raivokkaana ja tuhoavanakin. Siihen sisältyi aavistus hulluutta. Ja enemmän kuin aavistus hulluuden pelkoa. Huomaamattani viritin tästä näystä tarinaa – olen syntynyt väärään aikaan, väärään paikkaan. Uhritarina. Ulkopuolisuustarina.
Mutta tämä on ollut tärkeä näky, ja se on jossakin alitajunnassa johdattanut minua, kutsunut minua, tullen pikku hiljaa päivän valoon, integroituen osaksi minua.
Luonnon merkitys on noussut elämässäni aivan keskeiseen asemaan – en voi hyvin, ellen pääse jatkuvasti metsään ja mieluumin myös meren äärelle. Luonnossa olen kotonani. Oma itseni ja samalla yhteydessä kaikkeen.
Luonto on myös temppelini. Luonnossa pyhyyden kokeminen ja haltioituminen on helppoa. Siinä koen että se on ihmisenkin luonnollinen tila – pyhyys ja haltioituminen. Joku viisas on joskus sanonut että “Luonto on Jumala 3D-muodossa”. Tämä on minulle hyvin totta. Luontoyhtedessä kokee elämän taian ja mysteerin.
Ja silloin, kun koen ja jaan tätä pyhää luomisvoimaa yhdessä muiden kanssa, alan uskoa ihmeisiin. Alan uskoa siihen, että ihminen pystyy ihan mihin vaan – lopettamaan tämän vallitsevan hulluuden hetkessä, luomaan maailman, jossa eletään rakkaudesta ja yhteydestä käsin, suojellen tätä ihmeellistä planeettaa, jolla saamme elää.
Sisäinen luontomme on yhtä ulkoisen luonnon kanssa. Juuri nyt minua kiehtoo erityisesti kehon rajaton tietoisuus … ihan sen meidän syvimmän, arkaaisimman tason ihmeellisyys … kuinka kun mitä syvemmälle menemme sisäisen eläimemme ja jopa liskomme uumeniin, sitä laakeampana aukeaa alitajunnan maailma, alkuvoima ja elämän mystisyys. Sanaton alkuvoima, joka tietää. Joka näkee. Joka jo on yhteydessä kaikkeen.
Voisiko olla niin yksinkertaista, että henkinen ja spirituaalinen herääminen on oman luontonsa kohtaamista – että se syvin havahtuminen piilee siinä kaikkein primitiivisimmässä osassa meitä, jonka ihmiskunta on itseltään kieltänyt asettuessaan luonnon ja eläinkunnan yläpuolelle? Että herääminen täyteen ihmisyyteen on heräämistä myös omaan eläimellisyyteensä?
Tämän kokemuksen ja oivalluksen kautta sanat villi ja vapaa alkavat tuntua hyvin luonnolliselta olotilalta, omalta tietoiselta valinnalta mistä käsin voin elää elämääni joka hetki. Olen vastannut oman luontoni kutsuun.
Ja tästä tietoisuudesta käsin sekin osa minua, joka ei oikein koskaan ole asettunut tänne maanpäälliseen elämään, alkaa herätä eloon.
