Olen aika kova huolehtimaan, murehtimaankin. Kaikenlaisia asioita. Isoja ja pieniä. Tai kuka murheen suuruuden lopulta määrittelee. Minun murheeni on jossain toisessa ympäristössä aika pieni. Mutta minulle tunteena ihan yhtä todellinen.
Erityisen paljon murehdin aamuyön tunteina. Tulevia ja toisinaan menneitäkin. Joskus olen tehnyt murheista varsinaisen mörön makuuhuoneeseeni ja pelännyt sen esiinnousemista aina illan tullen.
Jostain syystä minua kosketti kovasti, kun pitkäaikainen tsempparini, viisas nainen kehotti minua tekemään murheesta ystävän. Ottamaan vastaan sen silloin kun se oli tullakseen, toivottamaan tuttuna tervetulleeksi taloon.
Murheystävä saattaa muuttaa muotoaan, mutta jostain oman ystävänsä aina tunnistaa.
Winston Churchillin kerrotaan kärsineen masennuskausista ja nimenneen masennuksensa mustaksi koiraksi. Hän avasi koiralle ovensa, aina kun se oli raapinut ovea tarpeeksi kauan ja lähetti koiran matkoihinsa kun aika oli.
Murehtijan musta koira herättää usein öisin. Aina tulijan kanssa ei ole edes paljon puhuttavaa. Tai sitten se saattaa toistella vanhoja juttujaan. Sellaisia, jotka on kuullut jo monet kerrat. Ne jutut kannattaa päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä tulija ymmärtää sitten lähteä matkoihinsa.
Viimeistään aamun sarastaessa me kuitenkin aina hyvästelemme. Silloin murheystävälle voi yrittää sanoa, ettei jaksaisi nyt hetkeen nähdä. Otettaisiin vähän etäisyyttä.
Eräs intialainen opettaja sanoi minulle kerran, ettei ole järkeä murehtia oikeastaan mitään, sillä edellinen murhe katoaa ja unohtuu aina kun seuraava nostaa päätään. Sen kun oppisi. Että jokainen murhe on lopulta aikaan unohtuva.
Silti minä taas repsahdin. Murehdin ennen tuoreinta matkaani sitä, saanko kotiini sopivan vuokralaisen, kaikki työasiat lyötyä lukkoon ennen lähtöäni. Järjestyykö kaikki varmasti.
Asiat loksahtivat lopulta paikoilleen viimeisellä viikolla. Niin kuin asioilla on tapana. Rysäyksellä tapahtua.
Nyt murheet ovat jo uudet. Mitättömän pienet. Intialaisia opetuksia muistellen koetan olla ajattelematta niitä. Sillä pian nekin ovat mennyttä ja siten niiden murehtiminen ollut turhaan kulutettua aikaa.
Stressaaja, huolehtija, murehtija, ylisuorittaja, erityisherkkä ei kuitenkaan koskaan pääse kokonaan eroon ominaisuuksistaan. Ei koskaan muutu boheemiksi, huithapeliksi tai kivenkovaksi. Eikä pidäkään. Minusta tärkeää on se, että ominaisuuksiensa kanssa tulee toimeen, tekee hankalaltakin tuntuvasta piirteestä ystävän, ymmärtää sitä ja siten omaa kokonaisuuttaan.
Tervehtii ystäväänsä tavattaessa ja tunnistaa sen osaksi itseään. Kulkee ajoittain hankalankin tyypin kanssa reilusti käsi kädessä. Ja arvostaa tätä. Ajattelee, että herkkyys tai huolehtiminen kuuluvat minuun. Ne tekevät minusta juuri tällaisen. Ainutlaatuisen herkkiksen, toisinaan ylihuolehtivan hermokimpun.
Ja ei sitä tiedä, joskus ystävienkin tiet saattavat elämässä erota. Silti kun joskus kohtaamme, halataan toisiamme iloisesti: vanha ystävä on tullut kylään pitkästä aikaa, ehkä ilman suurempaakin syytä minua tervehtimään.
P.S. Tänään sanon murheelle, ettei minulla ole juuri nyt sille aikaa. Nähdään taas toiste. Ystävän pitäisi ymmärtää sekin.
Kurkkaa Johannan uusi lastenkirja Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit täältä:
