Ensimmäinen merkittävä haavoittuvuuden muisto elämässäni on viiden vuoden takaa, kun paljastin blogissa olevani uupunut. Pelkäsin valtavasti, mitä siitä seuraa – olinhan hyvinvointialalla. Minun jos kenen kuuluisi osata pitää huolta itsestäni!
Tunnustus piti minua valveilla muutaman yön, enkä tajunnut ollenkaan, että se olisi vasta alkua. Että kasvupolullani olisi tulossa vielä satoja samanlaisia tilanteita lisää: sen sanomista ääneen, mitä tunnen ja koen, ja mikä eniten pelottaa.
Henkinen kasvu on muurien murtumista, suojakerrosten purkamista ympäriltään, sydämensä salojen avaamista. Niin että tutustuu ensin paremmin itse itseensä, sitten uskaltaa näyttää sisimpänsä myös muille.
Kun sinussa jokin liikahtaa auki, se väistämättä liikauttaa myös muita ympärilläsi. Toiset ehkä ilkkuvat, koska eivät ole valmiita kohtaamaan vielä samaa tunnetta itsessään – mutta toiset kiittävät kauniisti, ainakin sisimmässään. He tietävät nyt, että eivät ole yksin.
Joku voisi todeta, että kukaan ei pakota minua jakamaan ajatuksiani julkisesti. Tavallaan ei pakotakaan – paitsi oma sisäinen ohjaukseni. Tunnen sen konkreettisesti kehossani ja mielessäni, mitä minun milloinkin kuuluu sanoa ääneen – asiat vain haluavat tulla ulos. Pitkään ne ovat tulleet kirjoitetussa muodossa, nyt myös ääneen sanottuina sanoina. Samalla opettelen elämään epätäydellisyyteni kanssa uudella tasolla: tekstejä olen voinut halutessani viilata loputtomiin ja muokata myöhemminkin, mutta puhe on luonteeltaan erilaista. Siihen en enää jälkikäteen pääse käsiksi.
Tässä Taikaelämää-podcastin jaksossa jaan tunnelmia syyskuisesta viikosta, jolloin haavoittuvuuden teema oli jatkuvasti esillä arjessani. Tunteet olivat niin pinnassa, että kesken nauhoituksen meinasin purskahtaa itkuun. Mutta en halunnut leikata sitä poiskaan, koska jokin minussa sanoi, että tämäkin kuuluu nyt jakaa. Tunteet ovat uusi musta, aitous on uusi normaali.
Tervetuloa kuuntelemaan:
