Lihomisen pelosta puhuminen voi tuntua pinnalliselta. Sellaiselta, että siitä ei saisi puhua. Sillä sehän on pinnallista!
Ja silti tämä pelko koskettaa monia. Sen taakse kyllä kytkeytyy syvempiä pelkoja, joihin ei ole välttämättä yhteydessä.
Syömishäiriövuosinani lihomisen pelko oli hallitsevin pelkoni. Lihominen oli symboli epäonnistumisesta, heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Se pelko maskeerasi syvempiä pelkojani, jotka liittyvät arvostelluksi tuloon ja hylätyksi tuloon.
Väitin itselleni pitkään syömishäiriöstä toipuessani, että siinä ei ollut kyse ulkonäöstä. Tunnistin hakevani kontrollin tunnetta ja turvaa, mutta en nähnyt, miten kontrolli ja turvallisuus liittyivät myös ulkonäköön.
Meillä ihmisillä on luontainen kaipuu tulla hyväksytyksi, sellaisena kuin olemme.
Maailma, jossa elämme, näyttää kuitenkin vahvasti ihailevan tiettyjä ominaisuuksia ja väheksyvän toisia.
Näin syntyy ihanteita siitä “millainen minun tulee olla kelvatakseni” ja “mitä ei saa olla, etten tule torjutuksi”.
Tässä ajassa nämä ihanteet liittyvät vahvasti kehoon, aikaansaamiseen ja ulkonäköön. Nämä paineet koskettavat jollain tapaa jokaista.
Mutta tuleeko ihmisen kauneus ja viehättävyys ulkoisista asioista?
On totta, että meillä on erilaisia mieltymyksiä. Ja iso osa niistäkin mieltymyksistä on opittuja. Pienenä lapsena kukaan meistä ei luokittele ihmisiä ulkomuodon mukaan, vaan sen mukaan, miten toisen ihmisen kanssa kohtaa. Onko toisen kanssa hyvä olla. Myöhemmin vasta opimme ihanteet ja sen mikä on “cool”.
On vähän surullista ja karua, mutta silloin kun olin kontrolloinut, rajoittanut ja koittanut pakottaa kehoani tiettyyn muottiin… Olin henkisesti epäviehättävä.
Olin hyvin suojautunut, varautunut, ahdistunut, stressaantunut, kireä, kykenemätön heittäytymään, kykenemätön nauttimaan.
Ja voi, miten janosin hyväksyntää. Mutta silti, jos kehuja tuli “vahvasta itsekurista” tai kehoni ulkomuodosta, se itseasiassa koski.
Se vahvisti pelkoa, että itsenäni en ikinä riittäisi. Se lisäsi pelkoa siitä, että jos annan kehoni löytää luonnollisen kokonsa, niin olisin totaalisen epäonnistunut ja heikko luuseri.
Kun on vuosia tottunut hakemaan arvoa kehostaan, on sanomattakin selvää että yhdessä yössä ei tapahdu muutosta. Minulle on ollut usean vuoden matka (johon en olisi mitenkään kyennyt ilman tukea) alkaa näkemään itseäni ihmisenä, kehon sijaan.
Ihmisenä, joka tuntee.
Ihmisenä, joka kaipaa.
Ihmisenä, joka tarvitsee.
Ihmisenä, jolla on persoona. Joka miellyttää joitakin ja joitakin ei. Ihmisenä joka on erehtyväinen.
Ihmisenä, jolla on sydän.
Ihmisenä, jolla on keho.
Vaikeina hetkinä minun on ollut hyvä muistuttaa itseäni siitä, mitä todellinen kauneus minulle on. Kauneutta on minulle nähdä välittämistä. Sitä, että joku kuuntelee. Sitä, että joku osaa lämmöllä nauraa itselleen. Sille, että uskaltaa olla erehtyväinen. Kauneutta on antaa elämän tuntua. Koska se tuntuu.
Mieti hetki ihmisiä, keitä sinä pidät aidosti kauniina ja viehättävinä. Onko siinä kyse ulkoisista piirteistä vai jostain muusta?
Toki ihmisen ulkoista kauneutta saa ihailla, mutta muistetaan, että jokaisen ulkomuoto on mysteeri. Sanotaan, että on Jumalan työn pilkkaa arvostella ulkomuotoaan. Sinulle on annettu juuri se keho, juuri ne piirteet, jotka tähän elämään ovat sinulle ne oikeat.
Minulle tuli kiloja lisää.
Mutta sain myös elämäni takaisin. Minulle tuli myös selluliittia. Mutta minulle tuli elämään iloa. Ajattelen, että en “lihonut” vaan keho sai löytää luonnollisen kokonsa. Se varmasti elää, sillä ihmiskeho vanhenee ja muuttuu. Se on vaan osa tätä juttua. Kehoni on mitä se on.
Luonnostaankin on hetkiä, jolloin mieleen iskee ajatukset siitä, että kehoni olisi vääränlainen. Liian vähän jotain ja liikaa jotain. Luotan, että minulla on kyky tunnistaa nuo ajatukset ja antaa niiden mennä. Minun ei tarvitse toimia niiden mukaan. Voin keskittyä johonkin, jolla on minulle väliä. Muistaa, että aina jos keskityn siihen mikä minussa on vikana, kärsin.
Ja en halua kärsiä. En enää.
