Kiihkeiden nettikeskustelujen aikana tuntuu siltä, että mitä tahansa tolkutonta tunnepurkausta puolustellaan rehellisyydellä. “Kato mä nyt vaan halusin olla avoin.” “Eiks se oo parempi että sanoo suoraan?”
Tavallaan on – mutta aina suoruudessa ei ole kyse rehellisyydestä. Päällimmäisten tunteiden oksentaminen ärsytyksen aiheen päälle ei yleensä ole rehellisyyttä lainkaan vaan puolustusmekanismien ylikorostunutta toimintaa. Puolustautumalla paikataan kyvyttömyyttä ja haluttomuutta kohdata se, mikä itseä pohjimmiltaan harmittaa, pelottaa tai surettaa.
Kaikkein suurinta rehellisyyttä olisi kurkistaa peiliin ja kysyä itseltään, mitä en tässä asiassa uskalla itselleni tunnustaa. Mitä minä kaikkein eniten juuri nyt kaipaisin?
Tällä hetkellä moni avaa omia tunnelukkojaan. Mutta samaan aikaan on menossa myös laajempi, kollektiivinen kehitys. Meidän henkiset blokkimme eivät ole vain meidän, vaan niissä on mukana vuosisatojen taakka.
Kuorma on peräisin ajoilta, jolloin itsensä ilmaiseminen ja avoimena oleminen ei ollut vaihtoehto. Mutta nyt olemme suuren asian äärellä, kun harjoittelemme tunnetaitoja, kukin omalla tahollaan, samaan aikaan kaikki yhdessä. Ja se ei aina ole ihan helppoa.
Lisää Katri Syvärisen pohdintaa rehellisyydestä ja myötätunnosta itseä kohtaan Taikaelämää-podcastin kolmannessa jaksossa:
