Kesälomani kynnyksellä sain pysäyttävän uutisen kollegan ja ystävän äkillisestä poismenosta. Sairaskohtaus. Vain kaksi viikkoa aikaisemmin olimme istuneet meren äärellä ja suunnitelleet isänpäiväksi pidettäväksi yhteistä viikonloppuworkshopia Väri & Ruoka. Vielä viikko ennen kuolemaa viestittelimme tarkoista päivämääristä, kustannuksista ja Korfun upeista maisemista, missä ystäväni oli juhlistamassa perheineen elämänsä puoltaväliä 40-vuotispäiväänsä. Itse olin ollut samassa paikassa 16-vuotiaana. Ystäväni pyysi, että varaan ja vahvistan tilavarauksemme kurssia varten isänpäivälauantaiksi.
Vain puoltatoista kuukautta aikaisemmin ystäväni oli hypännyt pois vakityöstä ja stressaavasta työympäristöstä. Hän halusi hypätä kohti uutta ja tuntematonta ja toteuttaa loppuelämänsä unelmaa. Kuolinpäivänä saapuivat paperit uuden yrityksen hyväksymisestä kaupparekisteriin.
”Eihän sitä kuule tiedä, mitä me vielä ehditään, kun nuoria ollaan vielä”, hän kirjoitti minulle viimeisimmissä viesteissään. Nauroimmme ja hykertelimme uusille suunnitelmillemme.
Työuramme kulki samoja reittejä: kohtasimme ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten freelance-toimittajina eräässä suuressa lehtitalossa, paljon myöhemmin palkollisina toisessa suuressa lehtitalossa ja nyt molempien tuleva yrittäjyys. Elina Maria ja Elina Maarit, samanikäiset lapset ja kutakuinkin samanlaiset suunnitelmat edessä. Pysähdys.
On vaikea nähdä mitään tarkoitusta nuoren terveen ihmisen, 40-vuotiaan äidin äkilliselle sairaskohtaukselle ja poismenolle. Elämä ei ole reilua.
Tämä sama ihminen oli se ainoa kollega toisesta toimituksesta, joka vetäisi minua hihasta tasan neljä vuotta sitten yhteisen työpaikkamme ulkoterassille ja pahoitteli isäni äkillistä poismenoa – sydänkohtaus 63-vuotiaana.
Äkillinen kuolema
Kun äkillinen kuolema kohtaa läheisen tai ystävän, se on aina jonkinasteinen trauma. Luonnollisessa kuolemassa omaisen on mahdollista jättää jäähyväiset, mutta äkillisessä kuolemantapauksessa tätä mahdollisuutta ei ole. Itselläni oli pakonomainen tarve nähdä vielä isäni hänen yllättävän yöllisen sydänkohtauksensa jälkeen, jättää hänelle hyvästit. Terapeuttisessa mielessä se olisi surevalle hyväksi todeta konkreettisesti, että läheinen on kuollut ja hyvästellä hänet. Näin painajaista, jossa arkku vieri edessäni ja minä juoksin perässä ja yritin saada sitä kiinni, en saanut. Ruumiinavauksen viivästymisen vuoksi, en kerennyt hyvästellä isääni. Hautaustoimistosta suositeltiin, etten hyvästelisi ruumista enää niin myöhäisessä vaiheessa.
Äkillisen kuolemantapauksen yhteydessä sokki voi tulla niin voimakkaana, että yhteys tunteisiin katkeaa, ja sureva saattaa tarvita ammatiapua. Traumapsykologian ja traumapsykoterapian keskus Synolonin toimitusjohtaja, psykologi Soili Poijula on hoitanut surevia ja tutkinut surun ja trauman hoitoa. Jo 1960-luvulta lähtien on käyty keskustelua, voiko surusta sairastua. Voi.
Nykyisin on olemassa tutkimustietoa surun kielteisistä vaikutuksista fyysiseen ja psyykkisen toimintakykyyn. Suru on vakava terveysriski ja surevien kuolleisuus on muuta väestöä korkeampi. Surusta voi tulla sairaus. Osa läheistensä menettäneistä surevista ei toivu luonnollisesti, vaan tarvitsee ammattiapua. Traumaattinen suru on seurausta läheisen ihmisen äkillisestä tai väkivaltaisesta kuolemasta. Traumaattiseen suruun liittyy voimakkaita ja tuskallisia muistoja kuolleesta, kyvyttömyys hyväksyä asiaa todeksi ja vaikeus uskoa elämän jatkuvan ilman kuollutta.
Akuutin surun vaiheet: sokki, tuska, syyllisyys, katumus, ahdistus, pelko, yksinäisyys, masennus. Omainen elää tunteiden vuoristorataa.
Kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi resursseja tai tukiverkkoa. Viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää. Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. Usein kuulee sanottavan, että haluaisin mennä tapaamaan surevaa, mutta kun en tiedä mitä sanoisin. Moni sureva onkin ihmeissään kun hänen luokseen ei tulla.
Itse olin yksin viisivuotiaan uhmäikäisen lapsen kanssa, kun isäni yllättäen kuoli. Tuo syksy oli karmaiseva näin jälkikäteen ajateltuna ja oikeastaan siitä vielä monta hetkeä, kuukautta ja vuotta eteenpäin. Shokkivaiheessa vain toimittaa ja järjestelee asioita, tunteille ei vielä silloin ole tilaa. Itselläni kaikki resurssit menivät yksin lapsen kanssa selviytymiseen, tunteen työnsin syrjään. Tunteet saattavat tulla paljon myöhemmin, sitten kun niille on tilaa. Uupumus, viha ja sen alta kumpuva suru saattavat tulla vasta vuosienkin päästä. En olisi selvinnyt ilman ammattiapua. Uskalla siis hakea ammattiapua. Se ei ole osoitus heikkoudesta, vaan rohkeudesta.
Älä häpeä tunteitasi. Kaikki ne vihan, surun, apatian, masennuksen, raivon ja yhtälailla ilon tunteet ovat sallittuja. Ne tulevat ja menevät. Salli ne itsellesi, sillä muuten sairastut. Et ole negatiivinen, hullu, sairas tai hankala ihminen, vaikka vihaisit ja huutaisit. Olet pohjimmiltasi surullinen.
Miten selvitä eteenpäin:
- JOS MAHDOLLISTA, KÄY HYVÄSTELEMÄSSÄ VAINAJA: Toipumisen kannalta on suuri merkitys sillä, että voit jättää jäähyväiset läheisellesi, jotta vältyt tunteelta, että joku vain yhtäkkiä hävisi elämästä. Pidä oikeuksistasi kiinni nähdä vainaja mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen. Jos tämä ei kuitenkaan tunnu hyvältä, älä tee sitä. Kuuntele itseäsi.
- PUHU: Se, että puhuu asiasta mahdollisimman yksityiskohtaisesti, tekee asiasta todellisen ja helposti lähestyttävän. Puhu myös lapsellesi avoimesti ja oikeilla nimillä asioista. Itse puhuin traumaterapeuttini kanssa sekä kävin samanaikaisesti eroseminaaria, joka osaltani oli pitkälle surutyötä isästäni.
- HAKEUDU AMMATTIAVUN PIIRIIN: Hakeudu trauma-tai kriisiterapeutin/psykologin luokse. Kunnilla on myös tarjolla erilaisia ilmaisia vertaistukiryhmiä äkkikuoleman kohdanneille. Jos et jaksa itse selvittää näitä asioista, pyydä että joku tekee sen puolestasi.
- ITKE: Kunpa pystyisit itkemään, sillä se helpottaa. Anna sen tulla, huuda, itke, hakkaa tyynyä, paru, sure niin kauan kuin on tarve. Älä häpeä tunteitasi. Kaikki tunteet ovat sallittuja.
- LIIKU: Kävele, pyöräile, juokse, ui tai samoile metsissä. Tee ihan mitä vaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Itse kävelin kyseisenä vuonna sporttrackerin mukaan 700 kilometriä lähimetsissä ja kuvasin kännykälläni kaikkea mitä huvitti.
- ITSEHOITO: Käy hieronnoissa, kasvohoidoissa, kosmetologilla, lymfahoidossa, kampaajalla, mikä ikinä saa olosi tuntumaan paremmalta. Itse ravasin terapian lisäksi vyöhyketerapiassa, hieronnoissa yms. hoidoissa helpottaakseni oloani.
- ARKI: Lapsi/lapset, puoliso tai lemmikki on monelle läheisensä menettäneelle tapa pysyä arjessa kiinni. Jos sinulla ei ole mitään näistä, hakeudu vertaistukiryhmään. Ihmisten läsnäolo auttaa.
- VERTAISTUKI: Samoja kokeneiden tarinat helpottavat oloa. Saat myös itse purettua omaa pahaa oloa. Tulet nähdyksi ja kohdatuksi itkuisena, poissa tolaltasi, ihan missä olotilassa ja miten rähjäisenä vain.
- PYYDÄ APUA: Pyydä rohkeasti apua. Jos sinulla ei ole läheisiä tai he eivät syystä tai toisesta auta, käänny kaupungin sosiaalitoimen piiriin. Kotiapua ja lastenhoitoapua on saatavilla.
- AUTA: Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, tilanteessa jossa itse tarvitsisi apua, niin avun antaminen muille saattaa helpottaa omaa tuskaista oloa. Tämä tosin toimii vasta shokkivaiheen mentyä ohi. Auttamisesta, vapaaehtoistyöstä tms. tulee uskomattoman hyvä fiilis.
- VAIHDA MAISEMAA: Matkusta hetkeksi pois. Kun pääsee kotiympyröistä hetkeksi kauemmaksi, olo saattaa helpottua. Itselläni kuukauden Chilen matka tuona talvena oli ainakin hetkellinen pelastus. Joku voisi ajatella, että se on pakoa surun työstämisestä, mutta mitä sitten. Jos se helpottaa oloasi edes hetkeksi, mitä pahaa siinä on, oma lääkärini ohjeisti.
- KIRJOITA: Kirjoittaminen on uskomaton apu surutyöskentelyssä. Kun vain kirjoittaa ilman mitään päämäärää omista fiiliksistä, se helpottaa.
- MAALAA: Maalaa, räiski, tuhraa, sotke. Mikä tahansa luovatyöskentely auttaa. Se voi maalaamisen sijasta olla myös käsityöt, virkaaminen, ompeleminen, nikkarointi ihan mikä vain käsillätekeminen.
- NUKU: Nuku, nuku ja nuku. Mikään unimäärä ei voi olla liikaa surun keskellä. Jos et saa nukutuksi, hae lääkettä.
- OLE JA HENGITÄ: Tuska ja ikävä tulee aaltoina shokkivaiheen jälkeen, tulee ja menee. Hengitä syvään ja anna surun tulla. Suru ei ehkä koskaan mene kokonaan ohi, mutta se muuttaa muotoaan ja sinä kestät sen kyllä. Älä pelkää surua.
- HYVÄKSY: Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan ja tosinaan varsin epäreilujakin asioita. Sen asian toteaminen ja hyväksyminen helpottaa. Kaikki ei todella ole hallinnassamme. Vaikka kuinka pitäisit itsestäsi huolta, liikkuisit, söisit terveellisesti, nukkuisit ja olisit positiivinen, voit silti kuolla tänään tai joku läheisesi voi yhtälailla kuolla. Tämän asian hyväksyminen on minulle ollut vaikeinta.
- SURE: Sure juuri niin kauan kuin sinusta tuntuu. Se ei ole itsekästä, se ei kerro negatiivisuudestasi tai mistään muustakaan. Se on tunne, joka kuuluu tuntea ja juuri niin kauan kun itsestä siltä tuntuu. Se suru saattaa kulkea loppuelämän mukanasi tavalla tai toisella. Sitä ei tarvitse poistaa itsestä, paeta tai lopettaa. Se voi olla kumppanisi, jolle puhut ja jonka tunnet ja kohtaat lempeästi elämäsi loppuun asti.
Vinkkejä läheisille, miten kohdata sureva:
- Tarjoa apua, lastenhoito, siivous, autokyyti, ihan mitä vain apua.
- Vie ruokaa, käy kaupassa.
- Kuuntele ja kysy.
- Ole läsnä.
- Soita ja/tai mene kylään pyytämättä.
- Ole saatavilla aina ja kerro se myös surevalle.
- Selvitä, mistä saat ammattiapua läheisellesi ja ohjaa hänet ammattilaisen luokse; kriisiryhmä, kriisiapu, vertaistukiryhmä, psykologi, traumaterapeutti yms.
Omistettu sydämelliselle, lämpöiselle, lahjakkaalle, kauniille, luovalle ja rohkealle paratiisilinnulle, joka eli ja oli juuri sellainen kuin halusi ja teki juuri sitä, mikä tuntui hyvältä ja omalta. Lohdullista on se, että hän muisti elää rohkeasti 40 vuodessa varmasti sen, mitä moni meistä ei edes 80 vuodessa rohkenisi. Voimaa jokaiselle läheisensä äkillisesti menettäneelle!
