“Aamun harmaasta nuttusi neulo, auingonkukkien siemenet seulo, kylvä ja varro.” (tuntematon)
Luonto on pukeutunut energiseen, heleään vihreään. Kevät on edennyt hitaasti mutta vääjäämättä alkukesään. Sini- ja valkovuokkojen kukinta on jo ohi. Vuorossa ovat upean siniset kevätkaihonkukat (mikä ihana nimi!), kullerot ja kielot availevat nuppujaan. Luonto valmistautuu juhlakuntoon juhannukseksi, joka lähestyy pikavauhtia viileän kevään jälkeen.
Muutama vuosi sitten ihmettelin pihapuun juurelle ilmestynyttä pientä, yksinäistä keltaista kukkaa. Tutkimisen tuloksena se osoittautui keltavuokoksi, mitä en ollut ennen nähnyt näillä leveyksillä. Mistä se kotimäelle oli tullut, mietin? Lopulta hoksasin, että varmaankin salamatkustajana aikoinaan Kangasalalta tuodun tammen taimen juuristossa.
Vuosi vuodelta se on lisännyt kukintaansa. Tänä omituisen viileänä alkukesänä siinä on kukkia ennätysmäärä. Käyn päivittäin tervehtimässä sen auringonkeltaista energiaa pursuavaa kukintoa. Kitken ympäriltä vuohenputken alkuja, ne kun valtaavat alaa ja tukahduttavat herkät kasvit alleen. En millään ehdi hävittää tuota kiusallista kasvia syömällä, en vaikka käyttäisin ruoakseni pelkästään niitä ja kestitsisin niillä vieraatkin. Sitäpaitsi pihalla kasvaa monta muutakin syötävää villikasvia.
Pihamaalla keltaisenaan kukkiva voikukka tuo mieleen kesäisen muiston. “Tunnetko sinä voikukan”, kysyi ystäväni kerran. Voikukan? Tottahan minä nyt voikukan tunnen. Keltaisen ja pyöreän kukinnon, pihallahan niitä on valtoimenaan, vastasin ihmeissäni. Menimmepä sitten ulos katselemaan tuota kukkaa lähemmin, kun ystäväni totesi tutkimisen olevan paikallaan. Istahdimme pihanurmikolle keltaisen voikukkameren keskelle ja oppitunti alkoi. Varovasti ja hellin sormin ystäväni “selasi” kukan terälehtiä ja näytti kädestä pitäen, miten kukinto on muodostunut kahdenlaisista terälehdistä. Oppitunti oli tosiaan paikallaan, totesin nolona. Sitä luulee tuntevansa jonkin asian, mutta tarkempi perehtyminen auttaa huomaamaan, miten sokea voi olla varsinkin ns. tavallisina pitämilleen asioille.
Tällä ystävälläni oli tapana tutkia luonnon kukkia lenkkeillessään pitkin polkuja ja metsäteitä. Läheltä ja kärsivällisen pikkutarkasti katsellen hän perehtyi kukkien olemukseen. Ei hän suinkaan välttämättä edes tiennyt jonkin kukan nimeä, mutta hän osasi kuvailla sen rakenteen. Hän pani merkille pieniä yksityiskohtia ja rakasti vaatimattomimmankin näköisiä kedon kukkia, itse asiassa varsinkin niitä. Erityinen kärsivällisyyden osoitus oli se, kun hän istui seuraamassa, miten kurkkuyrtti kasvimaalla pikkuhiljaa avasi sinisen kukkansa. Siinä vieressä istuen koko ajan! En voinut käsittää, miten hän jaksoi, kärsivällisyys kun ei kuulu omiin hyveisiini.
Ystäväni on jo kauan sitten muuttanut tutkimaan taivaallisia kukkatarhoja. Minä katselen luontoa ympärilläni, sen vihreyttä ja uusiutumisen voimaa. Elän vahvasti tässä päivässä ja opettelen edelleen tuota kärsivällisyyttä.
