Parikymmentä vuotta sitten kuvittelin saavuttavani nelikymppisyyden jotakuinkin rauhoittuneena, viisastuneena ja unelmani tavoittaneena. Olisin ihan zen.
Nuorena sydän ja pää on täynnä haaveita, niin minullakin oli. Sitä miettii, mitä haluaa, mikä olisi ihanaa, mikä olisi eniten minä. Lapsesta asti lähipiiri kyselee lempivärejä ja unelma-ammattia.
Paljon pitäisi tietää ja päättää ennen kuin mitenkään, millään voi.
Ja sitten joskus kahdenkympin tuolla puolen tapahtuu elämä. Se ottaa ja vie mennessään, joskus niin, että nuoruudenhaaveet unohtuvat tai tuntuvat vain hassulta haihattelulta.
Täytän pian 40 vuotta. Nuoruusvuosista olen toki rauhoittunut, mutta silti havittelen koko ajan jotain. Mieleni liitelee kovaa vauhtia ja moneen suuntaan.
Enkä ole ainakaan pelkästään rauhoittunut – joogaan liian harvoin, kiihdyn liian usein. Aika loppuu usein kesken ja päivät hujahtavat täällä vuoren hiljaisuudessakin äärinopeasti.
Haihattelen siis edelleen, mutta huomaan olevani myös tyytyväinen ja rauhassa monien asioiden suhteen. Maalla, tarkemmin sanottuna vuorella asuminen, on mahdollistanut monen unelman toteutumisen. Ja se on ollut oman rauhoittumisen kannalta tärkeintä.
Saan kasvattaa lapseni villin luonnon läheisyydessä. Ympäröivät maisemat ovat järjettömän kauniit, vuorenhuiput ja vesiputoukset tuntuvat yhä minusta eksoottisilta. Haaveilin vuosia isosta eläinperheestä ja nyt meillä asuu vuohien, koirien, kissojen ja aasin lisäksi myös entinen kilpahevonen, eläkkeelle jäänyt kaunis arabiratsu.
Tätä nykyä minusta tuntuu, ettei minulla ole elämänkiire,
sillä olen saavuttanut paljon itselleni tärkeää.
Haaveeni on ollut, että minulla on tilaa ja aikaa. Niin itselle kuin muillekin. Haluan olla ystävä, joka ehtii kuunnella tai kippistellä, ja jonka luokse voi aina tulla. Haluan olla majatalon emäntä, joka toteaa, että kyllä tänne mahtuu!
Vaikka arkipäivisin aika tuntuukin loppuvan kesken, on elämäni muuttunut siten, että ehdin ajatella ja tuntea. Ehdin olla herkkä. Pystyn pitämään yllä pitkiä ajatusprosesseja, joita aiemman arkielämän vaatimukset eivät enää sotke. Ei ole kiire paikasta toiseen. Jaksan olla läsnä ystävilleni, voin pysähtyä pohtimaan asioita ja ehdin taatusti ottaa lapset syliini.
Silti, sen parikymppisen näkökulmasta katsellen, elämä on aina vaan yhtä kaaosta. Kaikki on hyrskyn myrskyn ja oletusarvo on, että huomenna tapahtuu taas jotain tyystin älytöntä!
Näennäisestä kaaoksesta huolimatta olen oppinut luottamaan elämän orgaaniseen tahtiin – se on tuonut elämääni aikaa ja tilaa. En enää yritä väkisin toteuttaa juuri mitään. Erityisesti aikatauluista olen pyrkinyt luopumaan. Yritän kunnioittaa elämänvoiman aikatauluja, en omiani.
Hidastamisen ja maalla asumisen ansiosta olen myös vähentänyt itseni määrittelyä. Aiemmin ajattelin, että olen levoton. Helposti syttyvä. Liian äänekäskin, niin minulle kerrottiin. Ammatiltani välillä tuottaja, välillä toimittaja. Nyt en enää tiedä edes mitä teen työkseni! Saati että tietäisin sytynkö helposti tai olenko yhä äänekäs – en tietäisi mihin verrata, eikä minun enää tarvitse.
Olen hurjan onnellinen, etten koskaan sivuuttanut haaveitani ajatellen, etten ehkä pysty, jaksa tai oikeasti halua. Onnekasta on, että elämä vei mukanaan minulta kysymättä, ja jotenkin päädyin tänne. Olen kiitollinen, että löysin itseni maalta, enkä pidätellyt itseäni sen unelman suhteen.
Vaikka en epäillyt unelmaani maallemuutosta, olen silti yllättynyt kuinka maailma ja kaikki aistimukset ovat seuranneet minua tänne vuorenrinteelle. Kuinka maailmasta on tullut väkevämpi. Kuinka tunnen voimakkaammin olevani osa lihallista, maallista maailmaa asuessani juuri täällä, missä ei näennäisesti tapahdu juuri mitään.
Tuoksuilla on värit, äänet ovat saaneet muodot. Unet ovat merkityksellisiä ja valvemaailmassa käydyt keskustelut jäävät mieleen.
Omat lapseni kysyvät minulta lempiväriäni. Naurattaa, en vieläkään tiedä. 20 vuotta sitten ajattelin, että nyt asiat olisivat selvillä, että 40-vuotiaana olisin perillä. Hah!
Sitäpä vain en silloin tajunnut, että haaveilu ja perhosen siivin liihottelu eivät lopu ikinä. Miten valtavaa!
