Pelko, ikävä, epävarmuus ja kiinnittyminen.
Nämä ovat vain muutamia tuntemuksia mitä naisen, rakkaani poissaolo on tehnyt vain viikossa. Mieli on jännä vekotin, joka pystyy kyllä hyvin olemaan keskenkasvuinen pikkulapsi.
Samaan aikaan ikävä on tunne, jota en ole koskaan itselleni sallinut. Joko olen ollut siihen kykenemätön tai sitten en ole koskaan ollut niin auki, että se olisi ollut edes mahdollista. Joka tapauksessa se on tärkeä tunne, viesti, joka kertoo ja näyttää niitä epävarmuuksia, joita olen yrittänyt itseltäni (ja muilta) piilotella.
Vaikkakin rakkaus on läsnä, tunteet jotka yllä mainitsin eivät tule sieltä, ne tulevat pelosta, menettämisen ajatuksesta. Helposti pistän yhden ihmisen harteille onneni ja kuvittelen sen olevan kaiken rakkauden lähde. Vaikka tiedostan, että näin ei ole, mieli uskoo siihen monesti, varsinkin kun se kokee jotain mitä se ei ole ennen päässyt kohtaamaan.
Kuinka siis löytää tasapaino aidon kaipaamisen välillä ja sen, että kukaan ihminen ei loppupeleissä ole onnemme lähde? Se on jännä harjoitus, joka jatkuu minulla vielä koko kuukauden. Mahtava mahdollisuus nähdä kuinka sisäinen vauvani on peloissaan siitä rakastetaanko sitä. Ja sitten mahtavien peilien (kiitos veljet), hengityksen ja liikkeen jälkeen ymmärrän, että saan kokea ikävää, sallimalla ja vain olemalla. En tarvitse mitään tiettyä olemista ollakseni minä, saan vain olla minä. Silloin riutuva kaipuu muuttuu ikäväksi, joka tuo lämpöä ja rakkautta entisestään elämääni (ja myös poissaolevaa ihmistä kohtaan).
On vapauttavaa nähdä kuinka sitä on vielä haavoittunut pieni lapsi, ilman tarvetta tuomita. Jätä nurkkaan se ajatus, että ihmisillä ei ole pelkoja ja haavoja, meistä useimmat (varsinkin sosiaalisessa mediassa) peittävät ne varsin hyvin ja tämä luo illuusion niiden poissaolosta. Se että et näe auringonvalossa usein kuuta ei tarkoita, etteikö se olisi siellä varjoissa. Me haluamme usein peittää sen, mitä emme vielä halua nähdä tai emme vielä omaa voimavaroja sen kohtaamiseen.
Sinulla saa olla ikävä, sinä saat olla väsynyt, saat olla peloissasi ja jopa luulla, että olet ruma ankanpoikanen, jota kukaan ei rakasta. Ne eivät ole totta mutta saat silti niin uskoa ja kuvitella, ilman että sitä tarvitsee syyllistää miltään tasolta. Huomataan kuitenkin, että olemme itse antaneet usein oman voimamme pois ja sitä kautta rakkaus ja onnellisuus on jonkun muun käsissä.
Ole rehellinen ja hyväksy itsesi siinä kohtaa polkua, jossa olet. Se ei ole väärä, se on just se missä sinä olet ja se ainoa kohta jossa voit olla. Koska siinä olet, just täydellisenä. En voi kasvaa, ellen hyväksy niitä kohtia, missä voin kasvaa. En voi rakastaa, ellen hyväksy niitä kohtia missä en vielä rakasta. En voi ja sitten voin, kun annan itselleni siihen luvan.
“Pelko tulee mieleen, rakkaus tulee sydämeen. Kuuntele sydämellä.”
-Osho
