Olen iloinnut siitä, kuinka keski-ikäiset, johtavissa asemissa olevat miehet ovat oivaltaneet tunteiden merkityksen työelämässä.
Saan jatkuvasti yhteydenottoja, joissa nimenomaan miehet haluavat keskustella ja oppia lisää tunteiden käsittelemisen tuomista mahdollisuuksista organisaatiokontekstissa.
Mutta näille keskusteluille on tyypillistä, että ne käydään kulissien takana. Kysyessäni miksi näin, miehet kertovat, etteivät halua keskustella näistä julkisesti, organisaatioidensa ja kollegoidensa edessä, jotta eivät tule leimatuiksi hörhöiksi.
Nämä miehet ovat rohkeita edelläkävijöitä. He soveltavat tunnejohtamisen oppeja käytännön työssään menestyksekkäästi ja uskon että jonain päivänä he myös uskaltavat puhua tunteista ja niiden merkityksestä organisaatioissaan julkisestikin.
Mutta mistä kumpuaa tällainen negatiivisen leimautumisen pelko?
Tunteet yhdistetään suomalaisessa keskustelussa usein sentimentaalisuuteen, romantiikkaan, runollisuuteen, haaveiluun ja itkuherkkyyteen. Sota-aikojen perintönä tunteet liitetään yhä jonkinlaiseen heikkouteen ja niitä pidetään rationaalisuuden ja järkevyyden vastakohtana. Kukapa haluaisi työssään tuollaisen leiman?
Tunteet eivät kuitenkaan ole sama asia kuin tunteellisuus. Tunteet ovat ihmisen neutraali perusominaisuus, aivan kuten nälkä tai liikunnan tarvekin. Jokainen ihminen kokee tunteita. Tunteet välittävät meille tietoa ulkoisesta maailmasta ja nykytieteen mukaan koko tietoisuutemme perustuu tunteisiimme – ei siis järkeen, kuten Descartes 1600-luvulla meille opetti. Kaikki havainnointi, johtopäätökset ja ratkaisut, samoin kuin sosiaalinen kanssakäyminen perustuvat tunteisiin. Tunteet myös saavat meidät toimimaan ja jättämään toimimatta.
Tunteet ovat läsnä kaikessa mitä teemme ja ne toimivat loistavana tiekarttana, kun etsimme organisaation elinvoimaisuutta ja tulevaisuutta.
Perinteisesti työelämässä ja etenkin miehille sallittuja tunteita ovat esimerkiksi valppaus, kiinnostus, rohkeus, kunnianhimo, vastuun- ja velvollisuudentunto, jalous, tyytyväisyys ja myötätunto. Toisaalta myös viha ja jopa raivo, ankaruus, tympääntyneisyys ja välinpitämättömyys ovat tunteita, joiden osoittaminen usein jollain tavalla sallitaan työpaikoillakin.
Mutta monet tunteet työpaikalla tulee kätkeä. Ahdistuneisuus, suru, loukkaantuminen, uupumus, epävarmuus ja alakuloisuus eivät ole kovin suosittuja keskustelunaiheita työpaikoilla. Eivät myöskään jännittäminen, kiitollisuus, häpeä, pelko, hylätyksitulemisen tunne, ikävä tai innostus. Onko sopivaa kertoa työpaikalla kokeneensa epäoikeudenmukaisuutta tai tulleensa mitätöidyksi ilman että luetaan luuseriksi? Entä miten suhtautua inhoon, katkeruuteen ja kateuteen? Tai jos koen tarvitsevani hiukan rohkaisua tai toivoa – voinko pyytää tällaista?
Varmaa on, että kaikkia tunteita esiintyy niin miehillä kuin naisilla ja myös työpaikoilla. Tunteet kertovat meille kokemuksestamme ja siitä kuinka erilaiset tarpeemme ovat tyydyttyneet. Ilo ja innostus kertovat siitä, että meidän on hyvä olla. Katkeruus ja pelko puolestaan siitä, että joku on pahasti vialla. Tunteiden tarkastelun avulla pääsemme helposti käsiksi työpaikan vahvuuksiin, kipupisteisiin ja väärinymmärryksiin.
Osataanko teillä jo hyödyntää tunteita organisaation kehittämisessä?
Lisätietoa: www.avarraconsulting.fi
