Olen sortunut ihmissuhteissani toisinaan käsittämättömän noloihin asioihin. Sellaisiin, jotka harmittavat ja hävettävät oikeastaan heti kun tilanne on ohi, välittömästi kun sammakon on päästänyt suustaan.
Silti saman kaavan toistaminen on jostain syystä kovin helppoa. Niihin kaavoihin on kangistunut uskomattoman tiukasti.
Mietin tänään omia “perisyntejäni”, joihin olen suhteissani syyllistynyt. Ja päätin hioa niistä tärkeimmät kristallinkirkkaasti mieleeni. Ja pitää ne siellä. Ainakin kovasti yrittää.
Tunnustan. Olen syyllistynyt jossain vaiheessa suhdehistoriaani kaikkiin seuraaviin.
1: Muutosvimmassani olen unohtanut itseni.
Olen ajatellut, että jos kovasti yritän, tarpeeksi kauan odotan, toinen muuttuu. Meistä tulee enemmän samanlaisia. Tai siis hänestä tulee enemmän minunlaiseni. Ja sitten kaikki on täydellistä. Tai ainakin paremmin.
No meistä ei tule samanlaisempia. Eikä toinen muutu. Ei ainakaan niissä asioissa, joihin muutosta eniten toivoo.
Jos yritämme muuttaa toista, työnnämme hänet ihan varmasti lopulta kauemmas. Ja sitähän me emme ole tietenkään alunperin tarkoittaneet.
Toinen ei muutu, vaikka tauotta toistelisi. Hiillostuisi, suuttuisi tai kovasti huutaisikin. Sitä vastoin muutos pitäisi osata kohdentaa oikein. Itseensä.
Ainoa, mitä pystyt muuttamaan, olet sinä itse. Ja se on kaikessa kliseisyydessään ihan oikeasti yksi arvokkaimmista suhdeläksyistä.
2: Olen olettanut jotain tapahtuvaksi.
Jos olettaa ja odottaa ihmissuhteessa asioita, ja kun odottamiaan asioita ei tapahdu, turhautuu, pettyy ja muuttuu kuin varkain vihaiseksi.
Odota ja oleta toiselta vähemmän, hyväksy enemmän. Erota vähintään odotus ja toivo toisistaan. Sillä jos toivoo, että joku käyttäytyy tietyllä tavalla ja se tapahtuu, se on silloin iloinen yllätys. Mutta jos se ei tapahdu, et silti kadota itseäsi.
Odotus ja oletus johtavat turhautumiseen, hyväksyminen taas olettamisesta irti päästämiseen, oman hyvä olon, rauhan ja tasapainon saavuttamiseen.
3: En aina ole erottanut käytöstä ihmisestä.
Kukaan ei halua toiselle sellaista oloa, että se, kuka sinä olet ei riitä. Jos kehotat toista muuttumaan, sanot hänelle toisin sanoen, että sinä et ole tuollaisena hyvä. Ja se ei useinkaan pidä paikkaansa.
Harvoin haluat lopulta muuttaa itse ihmistä, vaan tekoa, jonka ihminen on tehnyt. Viesti pettymyksesi syy niin, ettei syy ole ihmisessä, vaan tehdyssä asiassa.
Lähtökohtaisesti me olemme kaikki riittäviä ja meidän pitäisi kelvata juuri sellaisina kuin olemme. Jos haluan kovasti muuttaa ihmistä, ehkä ihminen ei olekaan minua varten?
Nämäkin ajattelin muistaa:
- Tee asioita, jotka eivät ole sinulle mieluisia silloin, jos ne merkitsevät toiselle maailmoja. Se on ihmissuhteissa yksi suurimpia epäitsekkyyden ja rakkauden tekoja.
- Sitä vastoin, että tuomitsisit, tue. Ainakin johonkin rajaan saakka. Yritä ajatella, että heikkoudet opettavat meitä vahvemmiksi, auttavat pääsemään eteenpäin ja näyttävät oikeaa suuntaa. Sinun heikkoutesi saattavat sitä paitsi olla toiselle ihan yhtä ärsyttäviä kuin hänen sinulle.
- Älä koskaan sano toiselle jotain, mitä et tarkoita. Se kaduttaa jälkikäteen ihan aina. Joka kerta.
P.S. Pätisiköhän kaikki ylläoleva parisuhteen lisäksi ystävyys- ja perhesuhteisiinkin? Minusta kyllä. Tänään päätin olla lempeä läheisilleni. Itseäni unohtamatta.
