Olen ollut – kuten luultavasti kaikki – erittäin hämmentävissä tilanteissa elämässäni, kykenemätön ratkaisuihin. Fiilistellyt ja tunnustellut, mitä pitäisi ja mitä haluaisin tehdä. Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, joka pohdiskeli mahdollisen uuden työn hyviä ja huonoja puolia ja totesi tuskastuneena, ettei erota mielen analyysiin sotkeutuvan intuition ääntä. Toinen ystäväni on sapattivapaalla, koska innostamattoman duunin tekeminen ei houkuta loputtomasti kun on tunne, että olisi niin paljon enemmän annettavaa. Kuluttavan työn ohessa ei ole tilaa kuulostella, mikä tekeminen ihan oikeasti palvelisi itseä ja toisia. Tutut ja tutun tutut olivat kovasti sitä mieltä, että ystävällänihän on hommelit hyvin; ei muuta kuin uutta duunia putkeen ja ruotuun niin kuin muutkin. Häntä ahdisti, että niin monella oli mielipide hänen elämästään, mutta harvemmalla viisaita näkemyksiä.
Maailma on täynnä kaikenlaisia tulokulmia siihen, miten meidän pitäisi olla, elää ja ajatella; mikä on tervettä, epätervettä, hyvää, oikein, väärin, hölmöä tai viisasta. Uskon, että meillä kaikilla on juuri oma polkumme, näyttää se muille millaiselta hyvänsä. Oikeastaan kukaan meistä ei ole oikea tyyppi sanomaan toiselle, että tee hei näin niin hyvä tulee tai että älä tee noin, muuten menee metsään. Ajattelen, että on suurenmoisinta onnea (uskaltaa) elää niin kuin sydämessä oikealta tuntuu.
Olen ajautunut sisäisyydessäni hulluuden partaalle, kun olen yrittänyt tietää, mikä olisi parasta. En ole pöllyissäni huomannut, ettei ahdistus ole merkki siitä, että jotakin pitäisi saada nyt äkkiä ratkaistua vaan siitä, että vastustan tietämättömyyden prosessia. Vastustaminen puolestaan ilmentää, etten ihan uskalla luottaa. Pidän tosi paljon amerikkalaisen psykologi Sheryl Paulin ajatuksesta, että halu ratkaista on selvitymiskeino. Tapa ajautua mielen pörinään, jottei tarvitsisi kohdata syvempiä tunteita kuten haavoittuvaisuutta ja avuttomana olemista.
Parisuhteessani olen tämän tästä ahdistuksen kourissa. Kumppanini on rakkausaarre, yksi parhaista asioista, joita olen saanut kokea. Olen yrittänyt tietää onko ahdistus merkki siitä, että psyykessäni jokin torjuu läheisyyttä vai siitä, että kaipaan jotakin muuta – ja varsinkin itsekseni oleilua todella paljon. Mieleni kalkattaa loputonta liutaa kaikenlaisia kommentteja kuten “kyllähän sun nyt pitäis” ja “mitä muut ajattelee” ja “oot aivan sekaisin ja sitoutumiskyvytön ja kiittämätön ensimmäisen maailman pulminesi”. Ajaudun nurkkaan ristivedossa, jossa pohdin, mikä kaikki psykodynamiikassani on päin mäntyä samalla kun kuulen intuitiotani joka henkäyksenomaisen yksinkertaisesti kehottaa luottamaan siihen, mitä nyt on.
Erityisesti silloin, kun kiristää tai jumittaa, on altis etsimään vastauksia ja viisautta ulkopuoleltaan, jolloin myös oma totuus saattaa jäädä hälinän alle tai epäilysten varjoon. Ahdistuksestani on kyllä ulospääsy, eikä se liity siihen, että saisin kysymyksiini vastauksen vaan siihen, että avaudun ihan toiselle taajuudelle. Syvin sisäinen ääneni sanoo, että voin valita olla kehossani läsnä aistien, tunnustellen ja kokien. Että saan olla hämmentynyt, antaa ja ottaa vastaan rakkautta, olla fiksaamatta mitään.
Intuitio on mitä suurinta tietämystä, yhteyttä ihmispersoonaani laajempaan tietoisuuteen. Yhteys pysyy yllä ja vahvistuu sisäistä tilaa luomalla. Siis valitsemalla, millaisia ääniä ja energioita sisäisyyteeni päästän ja mikä minua johtaa. Sisäisen temppelini tietoinen vaaliminen puolestaan on koko systeemilleni diippi viesti siitä, että kunnioitan itseäni ja omaa polkuani. Mitä enemmän intuitiotani kuulen, sitä enemmän elän totuuteni mukaisesti, ovat muut siitä mitä mieltä hyvänsä. Intuitioni ilmaantuu kirkkaasti ja hiljaa: useimmiten paras ratkaisu mihinkään on, etten pyri ratkaisemaan mitään. Antaudun oloon, jossa en tuumaile enkä spekuloi. Se johtaa asioiden kirkastumiseen enemmin tai myöhemmin.
Sisäisen tilan luominen tapahtuu suunnilleen näin. Tiedostan, mikä minusta tuntuu hyvältä (esimerkiksi levollisuus ja inspiraatio). Havaitsen, millaiset tilanteet ja asiat näitä tuntemuksia edesauttavat ja teen valintoja, jotka ravitsevat levollisuuttani ja inspiraatiotani. Olen itsekseni, hengittelen, syön ja liikun sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Luen ja kuuntelen sydäntä sytyttäviä juttuja. Hengaan sellaisten kanssa, joiden kanssa on sydänyhteys ja vastavuoroinen energiavirtaus. En sulje silmiäni muulta maailmalta ja sen tapahtumilta enkä puristisesti pidä kiinni omasta tavastani olla, mutta valitsen mihin suuntaan tietoisuuttani ja miten käytän aikaani. Se on tarkoittanut myös etäisyyden ottamista asioihin, joista ei tule hyvä olo. Oman totuuteni kunnioittaminen, niin subjektiivista kuin onkin, on minulle itseni rakastamista in action. Kun olen raivannut totuudelleni tilaa pienemmissä asioissa, rohkeuteni on kasvanut sen toteuttamiseen myös isommissa jutuissa.
Kun arvostamme sisäistä tilaamme ja viisauttamme (johon kuuluu myös tietämättömyys, avuttomuus ja haavoittuvuus), voimme ottaa iisimmin vaikka emme juuri nyt tietäisikään pitäisikö ottaa se duunikeikka vai ei. Tai että mitä tästä elämästä vielä kehkeytyykään. Sisäisessä tilassaan voi pötkytellä menemään ja haistella ruusuja eikä tarvitse jäädä loputtomasti aidalle istumaan ja miettimään, mitä muut ajattelevat tai mitä minun nyt pitäisi. Ihmisen elämässä on kenties aina ratkaisemattomia dilemmoja – voisiko silti levähtää ja olla armollinen itselleen? Ja jos juuri nyt pitää tehdä jokin päätös tai olla tietämättömyydessä, voisiko pyhätössään tehdä itsensä kanssa diilin: hyvin se menee rakas, olen menossa mukana.
