Olen ihastunut, rakastunut. Pulisen rakkaudestani ja leijun. Tarvittaisiin pallo jalkaan pitämään minut maan pinnalla.
Havahdun siihen, että keskustelukumppanini vertaa tilannettani omaansa. Avioero näyttää väistämättömältä. Kaikilla tuntuu olevan jotain parempaa. Hän toivoo, että hänellä olisi sitä mitä minulla on juuri nyt.
Tajuan sen itsekin. Teemme sen itsellemme niin helposti. Vertaamme elämäämme muihin ja ajattelemme, miten onnellisia olisimme, jos tilanteemme olisi toisenlainen. Sellainen kuin kaverilla.
Tai toivomme, että menneisyytemme olisi toisenlainen. Häpeämme asioita joita olemme tehneet, asioita joita meille on tapahtunut. Ne muuttuvat mustiksi esteiksi, ovat täynnä miksi-kysymyksiä. Miksi juuri minun piti kokea jotain niin rumaa ja kauheaa?
Mutta miksi-kysymyksiin harvoin saa vastauksia.
Saatamme vastustella koko elämämme sitä tosiasiaa, että elämään kuuluu myös suru, kipu, ei-toivotut muutokset, menetykset. Jo elämä itsessään on muutoksen synonyymi: kasvua ja kuihtumista, alusta alkaen. Miten sitä voisi elää pysähtyneessä tilassa? Miten sen virrassa vastaan tulevia asioita voisi kontrolloida?
Ajattelen, että onnellisuus pitäisi määritellä tarkemmin. Että se on pikemminkin kykyä ottaa vastaan ja päästää irti, yhä uudestaan ja uudestaan. Elämän virrassa uimista, sille antautumista, muutoksen hyväksymistä. Ilon ja valon näkemistä, surun ja kivun läpi menemistä. Hengittämistä. Koko ajan.
Olen rakastunut, mutta muistan hyvin kaiken sen, mitä olen joutunut käymään läpi, jotta voisin taas olla onnellinen. Ettei uusi rakkaus ja onnellisuus olleet minulle aina itsestäänselvyyksiä. Miten elämä otti niin kipeää, että se oli kauttaaltaan harmaata, jopa mustaa.
Miten ainut tie pois hämärästä paikasta oli elämän hyväksyminen sellaisena kuin se oli. Itseni hyväksyminen siinä paikassa jossa olin. Sellaisena kuin olin.
Onni ei tule luoksesi, jollet hyväksy elämääsi sellaisena kuin se on, sellaisena kuin olet sen elänyt.
Päästämällä irti saa kaiken. Luopumalla yrityksistä elää mennyt uudelleen, palauttaa menetetty järjestys ja aika, kiinnittää onnellisuuden edellytykset kaikkeen siihen, mitä juuri nyt ei ole – juuri siten voi saada kaiken. Sen, mitä saatavilla on. Ei ehkä sillä tavalla kuin joskus halusi, mutta sillä tavalla kun se kaikki halusi tulla luoksesi.
Kerromme helposti itsellemme tarinaa, jossa onnellisuus syystä tai toisesta sulkeutuu ulkopuolellemme. Kuin meiltä puuttuisi jotain, mitä onnellisuus edellyttää.
Ei puutu. Ei puutu mitään.
Hengitän sisään, uloshengityksellä päästän pois pettymyksiäni, kipujani, toiveita jotka eivät koskaan toteutuneet. Jokainen hetki on vain elämää. Ihan jokainen hetki.
Onnellisuus on mahdollista vain siitä käsin, mitä sinulla on. Sellaisena kuin olet. Siitä kohdasta, jossa juuri nyt olet. Juuri siinä se voi tulla luoksesi, tänään. Ei eilen, ei huomenna, pystyt ottamaan sen vastaan tässä hetkessä, sillä huomisesta et voi tietää – ja eilinen meni jo.
Tässä kohtaa olen, puutteineni, haavoineni. Tällaiseksi ne minut tekivät, tällaiseksi kasvattivat. Ilman niitä olisin joku muu. En olisi minä.
Ja minä päätin kertoa tarinani niin, että ne eivät olleet onneni esteitä, eivät määritelleet loppuelämääni. Toivat tähän paikkaan ja tekivät kaiken mahdolliseksi.
Ja niin hengitin sisään, onnea.
