Onko vika minussa, jos en kestä?

Voimakkaat traumaattiset kokemukset voivat rikkoa ihmisen psyyken, sen tietää jokainen.

Aina ei muisteta, että sisin voi särkyä myös paljon pienemmästä. 

Joskus kipein pisto tulee ohuesta piikistä, joka ei ulospäin edes näy.
Joskus vahvakin soturi kaatuu mitättömän pienestä näpäytyksestä, kun niitä osuu kohdalle tarpeeksi monta.

Henkinen kuorma voi kertyä vähitellen lukemattomista syistä, sellaisistakin, joita ei äkkiseltään osaisi kiusaksi laskea.

Monen työpäivä sisältää jatkuvasti vähän enemmän stressiä ja tekemistä kuin luontevasti jaksaisi. Saattaa tuntua turhalta valittaa ylikuormasta, jos se kyseisenä päivänä on vain yksi pieni kivi kottikärryllisen päällä. Kuitenkin jos kärryyn joka päivä lykätään vähän enemmän kuin se jaksaa kannatella, se ei enää kulje yhtä sujuvasti vaan töksähtää helpommin jokaiseen kuoppaan. Lopulta sitä on vaikeaa saada ollenkaan liikkeelle.

Monen lähipiirissä on ihminen, joka jatkuvasti pyytää hieman apua itselleen mutta ei koskaan tarjoa sitä toisille. Autat kiltisti viikosta ja vuodesta toiseen, kunnes jossain kohtaa huomaat, että mitä tahansa annatkin, et koskaan saa samaa takaisin. Saattaa tuntua lapselliselta kieltäytyä auttamisesta, ”kun hei kamoon, tää yksi kerta nyt vaan!”. Mutta lopulta tulee hetki, jolloin halu venyä toisen puolesta loppuu ja pinna katkeaa.

Monen esimies, työkaveri, sukulainen tai vanhempi osaa muiden mitätöimisen jalon taidon. Vähättelevä suhtautuminen on usein taitavasti upotettu pieniin sivulauseisiin, äänensävyihin tai ilmeisiin. Juuri sen verran jää näkyviin, että sen aistii – mutta kuitenkin niin vähän, että aihetta vastarintaan ei oikein tunnu olevan. Tuntuisi tiukkapipoiselta pitää puoliaan. Silloinhan sitä joutuisi olemaan se ihan höpö, joka leikistä suuttuu, kuten jo lastenlaulussa opetettiin. ”Eihän tässä nyt mitään edes ollut.”

”Vika on varmaan minussa”, ajattelee moni – ja piilottaa pettymyksen tunteet, nieleskelee vastalauseet, selittää sisimmässään, että kyllähän minun nyt pitää jaksaa ja sietää. ”Ehkä minä vain kuvittelen.” ”Vika on minussa, jos en kestä.”

Näin syntyy vähitellen uupumus, näin opitaan rajoittavat uskomukset.

onko vika minussa

Kun tarpeeksi monta kertaa sanot itsellesi, että vika on minussa, mieli alkaa pitää sitä totena. Se saattaa jopa rakentaa ympärille lisää selityksiä. Vika on minussa, koska en ole tarpeeksi hyvä. Vika on minussa, koska olen liian herkkä. Vika on minussa, koska en osaa tai pysty. Selitysten vyyhti kasvaa, uskomusjärjestelmä vahvistuu.

Useimmat meistä joutuvat jossain vaiheessa elämää opettelemaan, kuinka pitää kiinni omista rajoistaan. Loputtomiin ei voi eikä tarvitse kestää kettuilua, kiusaamista, vähättelyä tai ylitse kävelemistä. Kaikkea stressiä ei voi maailmasta poistaa, mutta jokaisella on oikeus pyrkiä pitämään henkinen kuormansa hallittavissa mitoissa.

Ein sanominen ja tunteidensa ilmaiseminen voi pelottaa, mutta musertavampaa on kaatua taakkansa alla. On mahdollista, että rajojen asettaminen nostaa jonkun sinua vastaan, mutta olennaisempaa on se, että olet itse itsesi puolella. Se tuo voimaa.

Jos opettelisimme ymmärtämään ja purkamaan tunnekuormaa jo ennen kuin se kasvaa uuvuttaviin mittasuhteisiin, voisimme kaikki paljon paremmin. Älä siis odota siihen asti, että räjähdät tai romahdat. Vika ei aina ole sinussa, joskus ei ollenkaan.

Tämä kirjoitus löytyy myös menestyskirjasta Löydä elämän taika.

Kuvat: depositphotos.com

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: