Mikään ei himmennä äitiyden iloa niin paljon kuin äitiyden merkkien häpeäminen

Istumme ystävien kanssa kevätpäivästä ja kahvista nauttien. Eri ikäiset lapsemme leikkivät rannalla tehden kuka mitäkin. Nuorin on vielä sylissä ja vasta muutaman viikon ikäinen, vanhimmat pitkäkoipisia teinejä.

Aurinko tulee pilvien takaa. Me äidit käännämme kasvot valoa kohti. Lämpö tuntuu kuumana iholla.

Keskustelu kääntyy ulkonäköön liittyvään tyytymättömyyteen, jopa suruun. Yhdellä on suorien vatsalihasten erkauma, toisella kohdun laskeuma, kolmannella raskausarpien raidoittama vatsanahka, neljännellä raskauksista jäänyttä ylipainoa. Viidennen vatsa pömpöttää muuten vain.

Jos vyötärönseudulle on jäänyt vähänlaisesti jälkiä raskaudesta, sitten on rinnat. Yksi nimittää rintojaan ketunkorviksi. Toinen nahkapusseiksi. Joku on tyytyväinen rintoihin, muttei vatsaan, joku vatsaan, muttei rintoihin. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että äitiys näkyy vartalolla, ikä olemuksessa.

Hyvin viehättäviä nelikymppisiä naisia kaikki. Mistä suru? Mistä lievä itseinho?

Keskustelun jatkuessa havaitsemme, että kuin huomaamattamme vertaamme itseämme lapsettomiin kolmikymppisiin. Mainostaulujen ja muotilehtien naisiin. Vilkaisemme häpeissämme tiukkoja vatsalihaksia, pieniä peppuja, sileitä kasvoja. Nuoruutta, jossa ei ole vielä äitiyden jälkiä.

Keskustelu alkaa surullisen notkahduksen jälkeen kääntyä uuteen suuntaan. Laskemme kuinka monta lasta nämä vatsat ovat kantaneet, kuinka monen pienen jalan potkut ne ovat tunteneet. Venyneet, kun vauva kääntää oman vatsanahan alla kylkeä, potkii virtsarakkoa, pakottaa heräämään keskellä yötä ennen kuin on syntynytkään. Kuinka monta synnytystä ja leikkausta on käyty läpi, kuinka monta tikkiä kullakin on arassa paikassa, miten monia kuukausia näillä rinnoilla on imetetty vauvoista vahvoja taaperoita. Montako kertaa ahnas suu on tarttunut rintaan, repinyt ja painellut saadakseen tarpeekseen.

Mitä me häpeämme? Sitäkö, että olemme olleet raskaana, synnyttäneet ja imettäneet? Saaneet lapsia.

Lapsemme ovat jättäneet meihin jälkensä. Ilman niitä jälkiä ei olisi niitä lapsia. Emme olisi äitejä.

Puheensorina muuttuu nauruksi. Alkaa alatyylisellä huumorilla ja jatkuu lopulta huutonauruna ja niin huonoina vitseinä, ettei niitä voi toistaa.

Yhtäkkiä joku alkaa muistelemaan, miten tyytymätön oli kolmikymppisenä itseensä. Katsoi peilistä vatsaa, joka ei ollut riittävän litteä, lantiota joka oli liian leveä ja rintoja jotka olivat liian pienet. Samaan aikaan toinen muistaa tyytymättömyyden, itsekritiikkiä ja eksymisen tunteen. Miten ei silloin tajunnut, että oli ihan täydellinen?

Naurujen jälkeen tulemme siihen tulokseen, ettei mikään rumenna vanhenemista niin paljon kuin vanhenemisen vastustaminen ja sen vihaaminen. Ettei mikään himmennä äitiyden iloa niin paljon, kuin äitiyden merkkien häpeäminen.

Jos emme nyt osaa olla tyytyväisiä siihen, mitä peilissä näemme, joudumme ihmettelemään tismalleen samaa asiaa 15 vuoden päästä uudelleen. Miten emme ymmärtäneet nelikymppisinä, miten kauniita olimme. Terveitä, sileitä. Harmaitakin oli vähemmän. Ja ryppyjä. Harmittelisimme ymmärtämättömyyttämme. Emme olisi oppineet mitään.

Ihminen on merkillinen olento. Haluaa lapsia ja elämänkokemuksen mukanaan tuomaa rauhaa, viisautta ja kykyä nauraa itselleen – mutta ilman ulkoista muutosta. Ikuisesti 30.

Ja heti kun sen sanoo ääneen, se herättää niin koomisia mielikuvia, että nauramme sille ääneen. Pissat housuissa. Kirjaimellisesti.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -sivustolla.

Synttärikampanjan viimeinen viikonloppu!
PUOTIIN
close-image
-20% alennusta tarjouspaketeista etukoodilla TARJOUS20 
PUOTIIN
close-image
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image
Saat kaupan päälle TSEMPPITARRAT kun ostat Perhekalenterin tai Hidasta elämää -kalenterin
PUOTIIN
close-image
24 tunnin ajan -50% etukoodilla TAKATALVI Pipo ja huivi -paketti 
PUOTIIN
close-image